Home

Kaikkien viattomien kommunismin

uhrien muistoksi!

"Vaikka köyhä on tämän maa, jolle kohtalo on meidät heittänyt, niin syvälle siihen olemme juuremme kaivanneet. Jokaisen

kiviraon, suonsilmän, rämeen ja hiekkakummun sisään on meidän tahtomme teräksinen juuri porautunut. Ja täältä sitä ei kisko ulos mikään voima. Meidän isiemme hiellä tämä maa täällä on lannoitettu. Meidän sukupolviemme veri on tämän vapaaksi taistellut. Koko voimaa käyttäen luomme me täällä omaa itsenäistä valtiotamme. Täynnä iloa, rohkeutta, tahdonvoimaa ja ylpeyttä omaa maatamme ja kansaamme kohtaan teemme tätä työtä auralla. Mutta jos on tarpeen, niin myös miekalla.

Jotain pyhempää, kalliimpaa, kauniimpaa ja rakkaampaa ajatuksemme eivät pysty kuvittelemaan, kuin tämä isiemme maa täällä Itämeren rannoilla. Sille on omistettu meidän sydämemme puhtaimmat tunteet, meidän ajatuksiemme voitot, meidän tahtomme voima. Jääköön ikuisesti vapaaksi tämä maa, jotta siinä voisivat rauhassa nukahtaa ikuiseen uneen työstään väsyneet sukupolvemme. Tämän maan onneksi olemme valmiita tekemään kaiken. Vaikka haihtuva on työmme tulos, jääköön ikuisesti pysymään onnellisena, vapaana ja itsenäisenä meidän isiemme maa - Eesti! "

Eestin ensimmäisen presidentin Konstantin Päts`in puheesta v. 1934

Johdannon sijasta

Vuonna 1818 tähän maailmaan syntyi mies, jonka ajatukset tuottivat myöhemmin paljon kärsimystä. Tämä mies oli Karl Marx. Yhdessä Friedrich Engelsin kanssa molemmille kabinettitieteilijalle syntyi omituinen käsitys tulevaisuuden yhteiskunnasta kommunismin muodossa. Sinänsä melko viaton ajatus. Yhtä hyvin olisivat he voineet kehittää ajatusta koko ihmiskunnan siirtymisestä asumaan veden alle. Tämähän olisi ollut erinomainen idea! Meren, tai yleensäkin veden peittämä pinta-ala ylittää selvästi mantereiden pinta-alan meidän vanhalla, rakkaalla kotiplaneetallamme. Näin pelottavaa ajatus väestön liikakasvusta olisi siirretty kauas tulevaisuuteen. On vain yksi pikkuseikka - ihminen ei ole sopeutunut elämään veden alla.

Asia olisi unohtunut ja molemmat leikinlaskijat olisivat kenties jääneetkin maailmalle tuntemattomiksi. Historian mukaan kumpikaan heistä ei luopunut kapitalismin hyveistä (Engels itse oli tehtaanomistaja), joita he kirjoituksissaan raivokkaasti tuomitsivat. Mutta kohtalo määräsi, että jossakin maailman kolkassa sattui joku lukemaan näitä satuihin perustuvia ajatuksia. Tämä mies oli Vladimir Uljanov - elämässä pettynyt, kunnianhimoinen, mutta heikolla analysointikyvyllä varustettu venäläinen kapinoitsija, eli toisinajattelija, kuten nykypäivänä sanotaan. Hän ei päätynyt vain pohtimaan, pystyykö ihmiskunta elämään veden alla, eli siis: onko kommunismin mahdollista esiintyä muutenkin kuin teoriassa. Jos ihminen ei voi elää veden alla, niin pakotamme hänet siihen! Jos kommunismi ei ole mahdollista käytännössä, niin pakotamme sen olemaan mahdollista. Myöhemmässä vaiheessa tämä pakottaja tuli tunnetuksi nimellä Vladimir Lenin.

Ihminen, joka on lukenut Karl Marxin "Pääoman", on todennäköisesti myös pannut merkille, että erityisen ymmärrettävällä tyylillä tämä kirja ei loista. Vaikka Marx oli aikansa hedelmällisempiä kirjailijoita, hän ei kyennyt kuitenkaan laittamaan teokseensa tarvittavaa selkeyttä. Hän joutuu siinä jatkuvasti ristiriitaan itsensä kanssa, joten hänen sanojaan saattoivat omaksua samanlaisella innolla sekä Venäjä uuskommunistit, että Pariisin kapinalliset intellektuellit. Marx ei tunnusta puolisävyjä - häntä varten on olemassa vain mustaa ja valkoista. Marksismissä on olemassa vain kaksi kiinteää lähtökohtaa: Kapitalismi on huono ja työväenluokka hyvä. Hänen todellinen ajatusmaailmansa jäi jokaisen tulkittavaksi. Ei ole sitten mikään ihme, että Leninin johtamat venäläiset radikaalit perustivat tämän kirjan mukaan oman marxilaisen kommunismin, joka koostui salaliitonkaltaisen puolueen perustamisesta, työväenluokan organisoimisesta, työväen vallan perustamisesta, yläluokan tuhoamisesta ja vallankumouksen laajentumisesta kaikkialla maailmassa. Eli lyhyeesti sanottuna - väkivalta! Muuten, myös Marx itse todesi vailla minkäänlaisia omantunnon tuskia: "Väkivalta on yleismaailmallisen vallankumouksen kätilö". Marx saattoi epäilemättä olla rikkaalla mielikuvituksella siunattu tarunkertoja, mutta ihmistuntijana hän oli melko kömpelö.

Marxin ehkä tunnetuin teos kommunismin idean edistämisessä on vuonna 1848 ilmestynyt "Kommunistisen puolueen manifesti". Tämän ilmestymisestä lähtien on historian ehkä tuhoisamman ajatuksen toteuttamisen puolesta menettänyt henkensä yli 100 miljoonaa ihmistä. Mutta tämä idea elää vieläkin ...

Kommunistin todellista luonnetta kuvaa hyvin 223. divisjoonan poliittisen komissarion Manohinin puhe Elvassa (Virossa) vuoden 1941 helmikuussa, jossa hän sanoi muun muassa: "Hyvä kommunisti olet vasta silloin, kun silmiä räpäyttämättä voit lähettää kuolemaan isäsi ja äitisi, joista tiedät, että he sabotoivat puolueen käskyjä." Jotta ihmiset saataisiin vakuuttuneiksi sellaisten henkilöiden olemassaolosta, kommunistit keksivät myytiin nuoresta Pavlik Morozovista, joka muka ilmiantoi oman isänsä ja jonka kansan viholliset tämän jälkeen kostoksi tappoivat. Kuten suurin osa kommunistien sankarillisista tarinoista tämäkin nyyhkytarina on puhtaasti kuvitteellinen.

Kommunistit suhtautuvat tiettävästi kieltävästi kaikkiin uskontoihin, mutta kuitenkin he perustivat kaikkien muiden uskontojen lisäksi oman uskontonsa - kommunismin. Mutta jos jotakin uskontoa johtavat fanaatikot tai yksinkertaisesti uskontoa omaksi edukseen käyttävät henkilöt, tulos on kansaa silmälläpitäen traaginen.

Tunnettu venäläinen filosofi Nikolai Berdjajev kirjoitti 7. marraskuuta
1922. Lontoossa: "Bolshevismi on henkinen ilmiö ja psyykkinen sairaus; tätä sairautta ei voida hoitaa ratsuväen hyökkäyksen avulla ... Bolshevismi voi esiintyä vain kuvun alla eristyksessä, mutta se kuolee raikkaassa ilmassa joutuessaan kosketukseen ulkoisten vaikuttajien kanssa:" (Berdjajevin kirje julkaistiin ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa vasta vuonna 1995)

Muuten, samaan tulokseen päätyi myös N. Liiton ulkoasiainministeri Lev Trotski (todellisellä nimellä Leib Bronshtein) sanoen: "Kommunismi ei voi esiintyä samalla planeetalla yhdessä erilaisten järjestelmien kanssa." Tällä Trotski-Bronshtein tarkoitti luonnollisesti sitä, että toisenlainen järjestelmä on hävitettävä, jotta kommunismi voisi saavuttaa elinvoimaisuuden.

Marxin teorian mukaan maailmanlaajuisen vallankumouksen aallon piti alkaa kunkin valtion sisällä ilman ulkoista apua. Venäjän vallankumouksen isä V. Lenin ylpeili: "Venäjän vallankumousta ja rauhaa seuraa välittömästi maailmanvallankumous. Kaikki kapitalistiset hallitukset kaatetaan. Seuraa maailmanlaajuinen työväen valta." Samassa ei ollut Venäjän kommunisteillä pienintäkään tekemistä työväen kanssa, koska yksikään niistä ei ollut koskaan mitään työtä tehnytkään vaan elännyt kyseisen työväen kustannuksella. Marxin teoriassa oli vain yksi pieni ongelma: se ei toiminut. Neuvostoliiton bolshevikit päättivät nopeuttaa historian kehitystä.

Millaisina muiden maiden kansalaiset ovat nähneet kommunistien edustajia, osoittaa hyvin Itävalta-Unkarin ulkoministeri Ottokar Chzerninin julkilausuma sen jälkeen, kun hän tapasi Brest-Litovskissa Neuvostoliiton diplomaatin Adolf Joffen, joka oli muuten myös Tarton rauhansopimuksen allekirjoittaneen Neuvosto-Venäjän valtuuskunnan johtaja. Chzernin kirjoitti Joffe osalta: "Kummalliset ihmiset nämä bolshevikit. He puhuvat vapaudesta ja yleisestä suvaitsevaisuudesta, rauhasta ja yksimielisyydestä, mutta itse he ovat kuitenkin ilmeisesti raaimmat tyrannit, joita maailma on koskaan nähnyt. Porvariston he yksinkertaisesti tappavat pois ja ainoana perusteena, johon he uskovat, niillä ovat konekiväärit. Tämänpäiväinen keskustelu Joffen kanssa osoitti minulle, että nämä ihmiset eivät ole puhtaita ja että niiden tekopyhyytensä ylittää kaiken, mistä yleensä moititaan ammattidiplomaatteja."

Ei siis ole ihme, että kommunismin idea on omaksuttu alemman kehitystason maissa. Ei voida juuri sanoa, että Venäjä, Kiina, Pohjois-Korea, Vietnam, Kuuba ja Laos olisivat kommunismiaatteen omaksumisen aikana olleet kehittyneiden maiden kärkipäässä. On kuitenkin totta, että näissäkin maissa oli viisaita päitä. Niitä saattoi olla paljonkin, jotka sanoivat: Kuulkaahan pojat, teidän ajatuksenne on täysin typerä! Pian tämän jälkeen he eivät enää sanoneet mitään. Paremminkin - eivät voineet sanoa, koska kuolleet ihmiset eivät tavallisesti puhu. En tiedä, ovatko näiden maiden itsevaltiaat koskaan kuulleet sellaisesta asiasta, kuten Gordionin solmu, mutta ongelman he ratkaisivat yhtä tehokkaasti kuin Aleksanteri Suuri aikoinaan - miekaniskulla, tai nykyaikaisemmin - luotilla.

Tavalla tai toisella, mutta Pandora lipas oli avattu, henki päästetty ulos pullostaan, eikä se antanut sulkea itseään takaisin pulloon. Kommunisminhaamu lähti kävelemään pitkin maailmaa.

* * *

Viron valtio on sijaintinsa takia ollut historian kulussa varsinainen makupala monille valtioille. Suurimmalla osalla valloittajista on omasta mielestään ollut oikeus tekoonsa hyväntahdon eleenä viron kansaa kohti. Olkoon valloittajat sitten vieraan uskonnon mukanaan tuoneet ja sen alistetuille väkipakolla tyrkyttäneet keskiaikaiset anastajat tai Viron "vapauttamisen" nimellä paikalle saapuneet venäläiset ja saksalaiset valloittajat. Niiden kaikkien päämääränä on kuitenkin ollut oma hyöty, eivätkä ole koskaan huomioineet virolaisten oikeuksia. Pienen Viron kansan on vain täytynyt hampaat irvessä kestää ulkomaalaisten vallanpitäjien väkivaltaa. Tästä aiheesta on kirjoitettu monta kirjaa, joten tuskin minun muistelmani lisäävät tähän mitään uutta. Koska kyseessä ovat kuitenkin vakavat ihmisoikeuksien rikkomukset, niin niitä ei saisi koskaan unohtaa. Siitä huolimatta on olemassa tiettyjä ihmisiä, jotka vakuuttavat, ettei mitään edellä kerrotun tapaista ole koskaan tapahtunut. Eivätkä ne suinkaan ole ainoastaan venäläisiä. Hiljattain suomalainen tiedemies ja kirjailija Johan Bäckman julkaisi artikkelin virolaisessa sanomalehdessä, jossa hän kieltää Viron miehityksen koskaan tapahtuneen. Hänen mielestään Viro kuuluu edelleen onneksi jo päivänsä päättäneeseen Neuvostoliittoon.

Samaan hengenvetoon hän julistaa, ettei viron kansaa ole olemassakaan, on vain Neuvostiliiton alueella sijaitsevan Viron sekaavioliittojen johdosta sekoittuneet kansallisuudet, joka on hänen mielestään jopa hyvä ilmiö.

"Tietemies" kirjoittaa: "En pidä Viroa lainkaan valtiona, eikä se voi menettää itsenäisyyttään, koska sillä ei ole sitä olemassakaan. Se ei ole valtio, vaan toisenlainen muodostuma, jota minä sanon apartheidiksi. Viro - se on sotilaallinen sillanpääasema, josta suurella yleisöllä ei ole mitään aavistusta. Mikä antaa minulle syyn ajatella näin? Siellä on keinotekoisesti luotu järjestelmä, jolla jaetaan ihmisiä kansalaisiksi ja vieraiksi - ulkomaalaisiksi. Tämän lisäksi yhteiskunta jakaantuu vielä yhden tunnuksen avulla: niihin, jotka tukevat virallista politiikkaa ja niihin, jotka eivät sitä tee. Jokainen siellä asuva virolainen on jatkuvassa vaarassa tulla irtisanotuksi tai joutua kosketuksiin muiden ongelmien kanssa, jos häntä epäillään epälojaalisuudesta. Siellä toimii erittäin tehokkaasti salainen poliisi - KAPO. Tämä on repressioelin, joka voi milloin tahansa ottaa puhelun ei-toivotun henkilön työpaikkaan, kotiin tai painostaa kyseisen henkilön sukulaisia. Tässä maassa tilanne on erittäin kireä."

[Käännetty latvianvenälästen web-sivulta "ves.lv"]

Olisi mielenkiintoista tietää, kiistääkö "tietemies" Bäckman myös suomalaisten sankarillisen taistelun Talvisodassa ja Karjalan luovutuksen koskaan tapahtuneen? Saattaa olla, etteivät hänen Moskovan isäntänsä ole sitä häneltä toistaiseksi vielä vaatineet.

Yhtä lailla tiedemiehen tittelillä kukkoilevan Bäckmanin ajatuksia tukee suomalainen freelance-toimittaja Leena Hietanen, jonka tähänastiset julkaisut ovat täysin Moskovan makuun. Kotimaassaan kumpikaan heistä ei juuri nauti julkisuutta.

Tietenkin tämän huomionpuutteesta kärsivän parivaljakon juttu on täydellistä roskapuhetta. Me tiedämme kuitenkin, miten vapaasti voittajat ovat aina käsitelleet historiallisia tosiseikkoja, jota osoittaa myös koko tähänastinen Neuvostoliiton historia, joka esittelee kommunistien hirmuvaltaa maailman tukahdettujen ihmisten puolustajana. Katariina II: n ilmaisu "Voittajia ei tuomita", pätee edelleen. EI, ja vielä kerran EI! Hitlerin johtama kansallissosialistinen Saksa ei suinkaan ollut pahuuden valtakunta nro 1, vaikka senkin "ansiot" olivat huomattavat. Tämän "kunnianimityksen" on ansainnut ennemminkin toinen suurvalta - Neuvostoliitto, jonka toiminnan oikeudenmukaisen arvioinnin sijasta maailma pitää parempana häveliäästi vaieta . Mutta samalla "pahuuden valtakunta nro 1" ei itse vaikene! Sekä omin voimin, että ostetuin äänitorvin yritetään mustata kaikkea ja kaikkia, jotka uskaltavat epäillä Neuvostoliiton kirjoittamaa historiaa.

Tutkijoille ja historioitsijoille asian pitäisi olla enemmän tai vähemmän selvä. Mutta kuitenkin löytyy varsin paljon niitä, jotka itsepintaisesti kiistävät totuuden ja pitävät sen sijaan kiinni jostakin erityisestä, ainoastaan heidän käsitykseen sopivasta teoriasta. Onneksi nämä "mielipidejohtajat" eivät nauti erityistä arvostusta maailmassa. Muussa tapauksessa heidän kaltaisensa saattaisivat olla suurena uhkana demokratialle. Mutta juuri näiden "tutkijoiden" ja suurkansallisten sovinistien väitteiden kiistämiseksi on tärkeä säilyttää virolaisten sekä heidän kärsimyksiään kuvaavien tarinat tuleville sukupolville.

Itsenäisyys!

Suurien vaikeuksien kautta erittäin vaikeina aikoina Viron kansa pystyi vuonna 1920 saavuttamaan ja lopultakin julistamaan itsenäisyytensä. Sitä ei saavutettu helposti. Vastustajia oli sekä Venäjällä, jossa oli sama tavoite sekä venäläisillä kansankiihkoilijoilla, että juuri valtaan tulleilla bolshevikeilla. Samoin näkivät vaivaa myös Viron omat paikalliset kommunistit, joiden joukossa vakuuttavinta roolia näyttelivät Viktor Kingissepp, Hans Pöögelmann, Jaan Anvelt, Artur Vallner, Johannes Semper ym. Myös muutamat kansallismieliset julkisen elämän merkkihenkilöt epäilivät tällaisen askeleen ajankohtaisuutta. Asian teki vaikeammaksi myös se, että Virossa oli tuolloin vielä lukuisia venäläisiä virkamiehiä ja sotilasjoukkueita. Toisaalta uhkasi Saksa, joka oli jo miehittänyt Viron saariston. Oli selvää, että vapautta ei tarjota kultaiselta tarjottimelta, vaan siitä on taisteltava.

Toisena häiritsevänä tekijänä olivat ns. liittovaltiot, joka I maailmansodan voittajina olivat ottaneet itselleen oikeuden päättää muiden maiden kohtalosta. Venäjän otteesta pelastuneet Baltian maat, Puola ja Suomi kohtasivat paljon vastarintaa omille itsenäisyyspyrkimyksilleen Englannin, Ranskan ja Italian taholta, jotka olivat kiinnostuneita bolshevismin kukistamisesta, mutta eivät suinkaan Baltian maiden itsenäistymisestä. Melko epämääräinen asema oli samalla myös Yhdysvalloilla, joka alun perin kieltäytyi tunnustamasta vastavapautunutta Viroa itsenäisenä valtiona. Muuten, samanlaista päättämättömyyttä USA-n hallitus osoitti myös Viron itsenäistymiseen vuonna 1991. Sotamiehet voivat vain shakkilaudalla saada kuningattaren aseman. Todellisessa elämässä pienet valtiot jäävät maailmanlaajuisesti yhä vain sotamiehiksi, joista ei riipu suurten shakkinappuloiden keskinäisessä pelissä paljon mitään. Hyvän yleiskuvan koko siitä prosessista antaa siihenaikainen tunnettu poliitikko ja toimittaja Eduard Laaman oman 8-sta vihkosta koostuvassa teoksessaan "Viron itsenäisyyden syntymä", kustantaja" Faatum ", Tallinn 1995.

Kaikista vaikeuksista huolimatta viron kansan onnistui vuonna 1920 saavuttaa lopultakin kauan kaivatun vapaus. Ensimmäisen kerran historiassa taistelun jälkeen kahden suurvallan vastaan virolaiset pystyivät saavuttamaan itsemäärämisoikeuden. 2. helmikuuta vuonna 1920 allekirjoitettiin Tartossa Tarton Rauhan sopimus Viron Tasavallan ja Neuvosto-Venäjän välillä.

Allekirjoitukset rauhansopimuksessa, jossa Venäjä tunnusti Viron tasavallan itsenäisyyttä de jure.

Tarton rauhansopimuksen allekirjoittaminen

Tässä sopimuksessa sanottiin muun muassa: "... lähtien Neuvostoliiton julistamasta kaikkien kansojen vapaasta tahdosta(!), johon kuuluu myös itsemääräämisoikeus, tunnustaa Neuvostoliiton hallitus Viron valtion itsenäisyyttä, sekä riippumattomuutta ja luopuu vapaaehtoisesti ja ikuisiksi ajoiksi kaikista suvereenioikeuksista, joka Venäjällä oli Viron kansan ja valtion osalta. Viron kansalle ja valtiolle ei seuraa ... mitään velvollisuuksia Venäjää kohti ... "

Kauniita sanoja! Epäilemättä nämä paperille pantuina ja monen tunnetun henkilön allekirjoittamina muodostivat kauniit kehykset Moskovan lupauksille. Valitettavasti historia osoittaa taas kerran, ettei Moskovan lupauksia voi ottaa todesta. Ikuinen aika, jota Venäjän lupaus koski, osoittautui hyvinkin lyhyeeksi.

26. tammikuuta vuonna 1919 pitämässään puheessa (eli silloin, kun rauhansopimuksen ehdoista oli jo sovittu ja viimeisteltiin vain tekstiä), Lenin sanoi rauhan solmimisesta Viron kanssa: "Emme halua valaa työläistemme ja sotilaittemme verta tämän maatilkun vuoksi tietäen, että tämä myöntyminen ei ole ikuista: Viro elää nykyisin Kerenskin aikakautta, työntekijät alkavat kohta ymmärtää johtajiensa vilpillisyyttä, niiden, jotka varastivat ammattiliitot paljaiksi ja tappoivat 26 kommunistia. Pian työväki kaataa tämän hallituksen ja luo Neuvosto Viron, joka solmi kanssamme uuden rauhansopimuksen."

Puheessaan Lenin unohti valitettavasti mainita, miten paljon toisinajattelijoita oli tähän asti hänen käskystä murhattu Venäjällä.

Samaan aikaan, kun kommunistisen Venäjän edustajat vahvistivat allekirjoituksillaan juhlallisesti, että Venäjällä ei ole mitään vaatimuksia Viroa vastaan, totesi Neuvostoliiton johtajan puhe selvästi, että Neuvosto Venäjän silmissä sopimus oli pelkästään mitätön paperipalanen.

"Vuoden 1920 rauhansopimuksen oli taattava" ikuiseksi ajaksi" itsemääräämisoikeuden. Olemme nähneet, kuinka vähän merkitystä on venäläisten kanssa solmituilla sopimuksilla, paperi voidaan helposti repäistä kahtia ja sopimukset irtisanoa. Älä usko kommunistia, venäläistä eikä Putinia nykyään. Uskon, että silloinen Viron Tasavallan johto, jonka etupäässä olivat Laidoner, Päts ja toiset olivat oikeita miehiä oikealla paikalla." Endel Pool "Vapaan Viron Sana" Toronto, 21. joulukuuta .2007.

Nykyinen sukupolvi ei ehkä kykene arvioimaan Viron Tasavallan tuolloin voimassa ollutta johtokuntaa, mutta sitä enemmän voimme tehdä sen Neuvostoliiton osalta. Itse asiassa kaikki nämä sopimukset, joiden yhtenä osapuolena on ollut N. Liitto ovat osoittautuneet mitättömiksi tai ne on mitätöity Moskovan toimesta. Muistutamme: Tarton rauhansopimus vuonna 1920, Suomi - N. Liiton yhteistyösopimus vuonna 1922, Suomen ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus vuonna 1932 ja uudistettuna vuonna 1934, Molotov - Ribbentrop-sopimus, keskinäisen avunannon sopimus Neuvostoliiton ja Viron välillä, Atlantin julistus, joka allekirjoitettiin myös venäläisten toimesta ja samalla myös Kansainliiton perussääntö, jossa yhtenä jäsenenä esiintyi myös N. Liitto 1934. alkaen. Yhdelläkään näistä sopimuksista ei ollut minkäänlaista sitovuutta Moskovaa varten. Miten voimme uskoa enää yhtäkään sopimusta, joka venäläisten kanssa on tehty tai tehdään tulevaisuudessa? Sopimukset ja oikeusnäkökohdat eivät ole mitään esteitä sille, joka haluaa sotaa. Samassa ovat venäläiset itse aina ensimmäisiä syyttämään kaikkia muita paitsi itseään sopimusten rikkomisesta.

Todennäköisesti ansaitakseen isäntiensä tunnustuksen virolainen historioitsija professori Edgar Mattisen kirjoitti vuonna 1989 ilmestyneessä kirjassaan: "Tarton rauha oli ensimmäinen askel Suuren Lokakuun demokraattisen ja humanistisen rauhanjärjestelmän toteuttamisessa. Tämä oli vastakkaisten sosiaalisten järjestelmien rauhanmielisen yhdessäolon esituntuma." (Edgar Mattisen. Tartu Rahu. Tallinn 1989) Kirjoittaja jatkaa: "Totuus on, että vuoden 1919 kesästä lähtien, jolloin luokkataistelussa (sic!) Viron Tasavallan syntymä oli tullut historialliseksi tosiasiaksi, Neuvosto-Venäjän ja Eestin kommunistit ja työväenluokka ponnistivat jatkuvasti, jotta Eestin suvereenisyyttä tunnustettaisiin kansanvälisesti." (Siitäkö syystä Eestin ja laittomasti Venäjältä saapuneet kommunistit järjestivät joulukuussa vuonna 1924 Moskovan johdolla vallankaappausyrityksen?)

Joulukuun kapinan muistoksi pystytetty muistomerkki. Kansa laski leikkiä, että tämä on ainoa muistomerkki maailmassa, josaa kaikki tapahtumaan osallistujat ovat edustettuina.

Koko tämän hölynpölyn ainoa tosiasia on, että tämä Viron ja Venäjän sopimus oli todellakin ensimmäinen historiassa, jonka Neuvosto-Venäjä solmi ulkomaailma kanssa. Siihen asti yksikään valtio ei ollut tunnustanut Venäjää valtiona. Mutta kirjoittaja ilmeisesti unohti, että vain 20 vuotta sopimuksen solmimisen jälkeen Neuvosto-Venäjä anasti suvereenisen Viron tasavallan, pakottaen tämän hyväksymään todellisen hirmuvallan. Demokratiasta eikä humanisuudesta ei voinut tämän tapauksen yhteydessä puhuakaan. Tekijä käyttää kommunisteille ominaista paisuteltua sananvaahtoa. Vaatiko Suuren Lokakuun demokraattinen ja humanistinen rauhanjärjestelmä itsenäisen valtion anastamista vuonna 1939?

Kuten tiedämme historiasta, pani Venäjän kommunistinen hallitus valtaan tultuaan alulle ennennäkemättömän terrorin myös omassa valtiossaan - Venäjällä. Näinollen asia on kaukana demokratiasta.

Huomattavasti todennäköisempi on historioitsija E. Thomsonin päätelmä: "Neuvostovalta solmi rauhansopimuksen virolaisten kanssa vain tämän takia, jotta saisi aikaa sisäpoliittisen tilanteensa rauhoittamiseen. Viron Tasavallan tuhoaminen ensimmäisellä mahdollisella hetkellä oli jo päätetty." Kuten tiedämme historiasta, tulevat tapahtumat osoittivat hänen olleen oikeassa. Kuitenkin professori Mattisenin täytyi lopulta myöntää, että todellisuus ei ollut läheskään niin ruusuinen. Lainataan vielä kerran hänen tekstiään: "Myöhemmässä vaiheessakaan ei Neuvosto-Venäjän, eikä Neuvostoliiton hallitus ei koskaan solminut Viron tasavallan kanssa yhtäkään sopimusta, joka olisi ollut ristiriidassa Tarton rauhasopimuksen kanssa. Totta, kuten myöhemmin ilmeni, hitleriläisen Saksan ulkoministeri J. Ribbentrop ja stalinistista suurvaltiollista-shovinistista ulkopoliitista linjaa seurannut Neuvostoliiton ulkoasiain kansankommissari V. Molotov laativat 23. elokuuta 1939. hyökkämättömyyssopimuksen yhteydessä salaisen protokollan Tämän salaisen protokollan mukaan Neuvostoliiton taholta 1939. - 1949. Viron Tasavallan suhteen suoritetut ulkopoliittiset ja sotilaalliset toimeenpiteet merkitsivät Tarton rauhansopimuksen jyrkkää rikkomista. Mutta tämän ongelman käsitteleminen ei mahdu tämän monografian puitteisiin." (?)

Näinollen professori syyttää tapahtuneesta silloista Neuvosto Venäjän ulkoministeriä Vjatsheslav Molotovia, eikä kommunistien politiikkaa.

On täysin totta, ettei tämä, jota kunnioitettu proffessori nimittää vaatimattomasti ongelmaksi, ei mahdu minkäänlaisen logikan puitteisiin. Mutta juuri tämä "ongelma" määräsi koko Viron elämän seuraavaksi 50 vuodeksi.

Sen, että tietyillä "tutkijoilla" on varsin omalaatuinen käsitys historiasta, osoittaa myös toisen samankaltaisen "historiantutkijan", virolaisen Vilhelm Reimanin vihaa pursuava paskilli "Poljemme murskasi valkosuomalaisen käärmeen", joka julkaistiin 4. heinäkuuta 1941., jolloin Suomen tasavalta aloitti Jatkosodan Talvisodan aikana Moskovan anastaman alueen vapauttamiseksi. Tuolloin ei vielä professorin arvonimeä omistava Reiman esitti erittäin rikasta sanavarastoaan, josta jokainen puliukko olisi tuntenut ylpeyttä. Olkoon tässä esimerkkinä katkelma Reimani artikkelin alusta:

''Raivokkas viha täytti kaikkien Neuvostoliiton ihmisten sydämet, kun tuli tietoon röyhkeäksi tulleiden hitleriläisten nulikoiden iljettävä provokaatio, jotka uskalsivat työntää likaisen kärsänsä Neuvostoliiton puutarhaan.
Yhdessä saksalaisen fashismin rupisten koirien kanssa nosti päätään myös rupinen paimenkoira saksalaisten pihalta, sihisevä valkosuomalainen käärme.
Tämä ovela, petollinen käärme uskalsi ryömiä sotimaan Suuren Sosialistisen Valtion luoksepääsemättömiä linnoituksia vastaan. ..."

Ehkä riittää tämän Kremlin kengännuolijan lainaaminen!

Historioitsija (tällä kertaa todellinen) David Vseviov kirjoittaa "historiallisten" julkaisujen osalta: "ilman mitään todellista historiallista arvoa nämä kirjat ja artikkelit ovat muuttunut tuon aikakauden todellisuuden välittäjiksi, eli siis muuttuneet arvottomista propagandisista julkaisuista arvokkaiksi historianlähteiksi" (Vseviov 1999). David Vseviov ei pidä silmässä sitä, että näissä kirjoituksissa olevat tosiasiat olisivat millään tavoin todistettu, vaan että niiden avulla on mahdollista ymmärtää silloista suuntaa historian väärentämisessä.

Venäjän bolshevikkien todellista päämäärää ei yrittänyt peittää myöskään V.

Lenin, joka kirjoitti vuonna 1920: "Emme saa antaa periaatteiden estää itseämme taistelussamme. Meidän täytyy olla valmis käyttämään mitä tahansa apuvälineitä, valheita, laittomia keinoja ja vilpillisyyttä... Jos työläiset ja talonpojat eivät omaksu sosialismin, ei ole syytä turvautua sanoihin, täytyy käyttää väkivaltaa... Jos meidän täytyy kommunismin rakentamisen nimissä hävittää vaikkapa 9/10 koko kansasta, emme epäile tekemästä sitä. Parempi on tuhota 100 viatonta, kuin antaa yhden syyllisen pelastautua." Viimeeksimainittua ohjetta N. Liiton turvallisuuspoliisi NKVD (myöhemmin tunnettu kuin KGB) seurasi hyvin kirjaimellisesti.

Muuten, Lenin ei sanonut venäläisen shovinismi kannalta mitään uutta. Tunnettu venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski kirjoitti kauan ennen kommunismien valtaantuloa: "Jos jotkut kansat eivät ymmärrä meidän elämäntapaamme, eivätkä halua elää senmukaisesti, se on tehtävä heille selväksi väkisin!"

Vallanhimoisen puoliaasialaisen jesuiittimaisten ilmaisujen takana eivät olleet pelkät sanat. Vain muutamat tietävät, että keskitys- ja pakkotyöleirien todellinen perustaja oli V. I. Lenin henkilökohtaisesti, joka 5. syyskuuta 1918 allekirjoitti määräyksen punaisen hirmuvallan todeuttamisesta. Tämän määräyksen mukaisesti alettiin pystyttää ensimmäisiä pakkotyöleirejä, joihin pian tämän jälkeen suljettiin miljoonia poliittilisia vankeja yli koko silloisen Neuvostoliiton.

Kuten Ranskan porvarillisen vallankumouksen aikana alettiin ensisijaisesti tuhota juuri niitä, jotka ymmärsivät vallanhimoisen johdon todellisia ajatuksia ja aikomuksia, tuli myös Venäjällä poistaa Neuvostoliiton silloinen älymystö, jotta vähemällä alysointikyvyllä varustettu ihmiskunta uskoisi lupauksia pursuavia iskulauseita ja kehotuksia. Tällainen käytäntö ei ole hävinnyt nykyäänkään, vaikka fyysinen paine on korvattu toisenlaisilla menetelmillä. .

Dmitri Volkogonov kuvailee kirjassaan "Voitto ja tragedia" Leninia: "Erityisesti poistyöntävä oli hänen raakuutensa, johon on sekoittunut uskomaton määrä itsetyytyväisyyttä, keskustelukumppanin halveksiminen ja aivan kuin (en löydä toista sanaa) "kasvoihin sylkeminen ", erityisesti jos kyseessä on toisin ajatteleva henkilöön, joka ei hyväksy hänen mielipiteitään ja jossa vastustaja on heikko, ei ole kekseliäs tai hyökkäävä ... Hän ei hävennyt olla kiistassa ainoastaan räikeä ja törkeä, vaan salli itselleen myös henkilökohtaisia teräviä hyökkäyksiä vastustajan osoitteeseen, jotka usein muuttuivat täydellisiksi nimittelyiksi. Juuri siksi, niin paljon kuin minä muistan, Leninilla ei ollut läheisiä, intiimejä ystäviä, sydänystäviä. Hänellä oli tovereita, oli kannattajia - niitä oli runsaasti ja he kaikki rakastavat häntä kuten koulutytöt ja antoivat hänelle anteeksi kaiken ... "

Tunnettu venäläinen kirjailija Maksim Gorki (oikealla nimellä Aleksei Peshkov), joka oli alusta alkaen vakuuttunut kommunismin kannattaja, kirjoitti Leninista vuonna 1917: "Lenin on poikkeuksellisella henkisellä voimalla varustettu mies ja samassa hänellä on kaikki johtajalle hyödylliset ominaisuudet kuten täydellinen moraalin puute ja itsevaltijan säälimätön käsitys väkijoukkojen elämästä."

Seuraava diktaattori, aasialainen Jossif Stalin puolestaan muodosti kommunistisesta maailmankatsomuksesta todellisen uskonnon, jossa (epä)jumalana oli tietenkin hän itse. Apostoleina toimivat hänen uskolliset kengännuolijat, joiden joukosta suuri ja lämpimästi rakastettu Johtaja aika-ajoin poisti juudaksia. Poikkeuksena raamattullisesta uskonnosta, joka uhkaa syntisiä kuolemanjälkeisellä helvetillä, Stalin tutustutti tottelemattomia maanpäälliseen helvettiin. Hänen poikkeuksellinen julmuudensa ei tunnistanut minkäänlaisia rajoja. Jopa itse Lenin, jota moraalinkysymykset eivät pahemmin vaivanneet, varoitti viimeisessä kirjeessään, jota kutsutaan myös Leninin testamentiksi, puoluetta antamasta Stalinille johtotehtäviä. Siihen aikaan Lenin oli jo menettänyt roolinsa valtionjohtajana ja joutunut yksinkertaisesti Stalin vangiksi. Niinpä hänen varoitusta ei koskaan toteudettu.

Paljon on kiistelty aiheesta: olivatko sekä Lenin, että Stalin kommunisteja tämän sanan todellisessa tarkoituksessa, tai oliko kommunismi heille vain mukava kyltti heidän kunnianhimoisten tavoitteidensa toteuttamisessa. Sitä on näin jälkikäteen mahdotonta arvailla. On kuitenkin melko todennäköistä, että niiden massamurhaajien todellinen tavoite oli rajaton valta yli koko maailman, joka onneksi jäi saavuttamatta.

Leninin käskystä perustettiin ensimmäiset pakkotyöleirit, mutta Stalin lisäsi niiden määrää yli satakertaisesti. Leninin aikana vankien määrä oli noin 100 000. Vuonna 1930 heitä on jo 1 000 000. Vuonna 1940 GULAGin leireihin oli majoitettuina yli 10 miljoonaa onnetonta. Kuolleisuus oli poikkeuksellinen: lähes 30% vuodessa ylivoimaisen työn, pienen elintarvikkeiden määrän ja lämpimän vaatetuksen täydellisen puuttumisen vuoksi. Pelkästään vuonna 1942. rekisteröitiin leireillä 249 000 kuolemantapausta. Koko orjatyöleirien työtä johti hirvittävän maineen ansainnut NKVD.

Vankileirejä Neuvostoliitossa. Joka piste merkitsee vankileirien kompleksia, johon kuului kymmeniä vankileirejä

Keskitysleiri toisinajattelijoille on vielä yksi Karl Marxin teorian tulos. Marxin ihanneyhteiskunta oli tiettävästi sellainen yhteiskunnan muoto, jossa puuttuu yksityisomaisuus. Wikipediassa kommunismin käsite määritellään seuraavasti: "Kommunismi tai kommunistinen yhteiskunnallinen järjestelmä, kuin teoreettinen sosiaalinen ja taloudellinen järjestelmä on sellaisen yhteiskunnan tyyppi, jossa ei ole yksityistä omaisuutta eikä sosiaalisia luokkia, maata tai perhettä. Kommunismin aikakaudella kaikki varat ja tuotantovälineet ovat yhteiskunnan omistuksessa ja kaikki ihmiset ovat yhtäläiset sekä sosiaalisesti että taloudellisesti. ... " . Vankileireille ei ollut yksityistä omaisuutta eikä sosiaalisia luokkia, jos ei oteta huomioon leirin hallintoa. Eikä vangituilla ollut enää myöskään perhettä. Siispä ihanteellinen kommunistinen yhteiskunta.

Itse asiassa vankileirit ovat yhteiskunnan peili. Vaan vahva valtio voi taata kansalaisille kaikkia ne vapaudet, jotka demokraattinen perustuslaki kansalaisille suo. Valtiot, jotka tajuavat oman epävarmuudensa, eivät voi sallia toisinajattelijoita. Näin jää toisinajattelijoiden osaksi vain niiden fyysinen tuhoaminen suoraan tai välillisesti. Jollain tapaa samanlaista suuntausta osoitti myös Viron tasavallassa Konstantin Pätsin julistama ns. hiljainen aikakausi vuonna 1934, kun oli pelättävissä kansan keskuudessa suuren suosion saavuttanut Vapaussodassa taistelleiden eli vapsien puolueen valtaantuloa.

* * *

Baltian valtiot menettävät itsenäisyydensä

Toisin kuin professori Mattisen sanoi, Neuvostoliiton alkoi rikkoa Tarton rauhansopimusta melkein heti sen allekirjoittamisesta lähtien. Yksi rauhansopimuksen artikla, joka koski Virosta ryövätyn omaisuuden palauttamista, jätettiin kokonaan täyttämättä. Vuonna 1924 joulukuussa tapahtui Tallinnassa Moskovasta käsin johdettu aseellinen vallankaappausyritys, joka sai varsin surkean lopun. Luonnollisesti Venäjän hallitus kielsi oman roolinsa, vaikka tätä tapahtumaa edelsi merkitttävän sotilaallisen voiman kokoaminen Viro - Venäjän rajan tuntumaan. Viron ja koko Baltian maiden vastainen toiminta saavutti huippunsa vuonna 1939, jolloin N. Venäjä valmisteli aktiivisesti toisen maailmansodan aloittamista.

Viron tasavalta Vapaussodan jälkeen

Kolmannenkymmenennen puolivälissä amerikkalainen kirjailija Marion Foster Wasbhurn matkusti pitkin joitakin Euroopan maita ja vieraili myös Neuvostoliitossa, etsien sellaista valtiota, joka tarjoaa kansalleen kohtalaisen kunnon elinoloja. Mutta hän pettyi syvästi.

Saapuessaan satunnaisesti Viroon, hän jäi tänne pidemmäksi aikaa tutustuakseen täkäläiseen elämään. Vuonna 1940 ilmestyneesstä kirjassa "Onnellista maata etsimässä " ["A Search for a Happy Country"] hän kirjoitti Viron osalta:

"Vaikka virolaiset ovat köyhä kansa, he ovat kahdenkymmenen vuoden aikana saavuttaneet itselleen seitsemän ihmishengelle tarvittavaa asiaa: ruoka, asunto, työ, oppilaitokset, oma ilmaisutapa, terveyden ja rakkauden ... Tämä vähän tunnettu pieni maa on esimerkillisesti järjestäytynyt valtio. Täällä ei ole työttömiä! Eikä lukutaidottomuutta! Hyvinvointi on jo näköpiirissä. Todellinen demokratia! "

Kirjailija Marion Foster Wasbhurnin mukaan Viro oli ainoa onnellinen valtio Euroopassa. Epäilemättä hänellä oli liiaksi idealisoitu käsitys Viron tilanteesta. Jokainen silloinen virolainen olisi voinut väittää, että meilläkin oli puutteita. Mutta jälkikäteen meidän itsenäisyydemme vuosia katsellessa voimme kuitenkin todeta, että kaikkialla muualla oli puutteita vielä enemmän kuin Virossa ennen Toista Maailmansotaa.

15. kesäkuuta 1920 Viron väliaikainen hallitus Asutav Kogu otti vastaan Viron tasavallan perustuslain. Valittiin eduskunta, johon kuului 100 kansanedustaa. Vaalijärjestelmä vastasi nykyiseen. Äänestettiin lähinnä puolueita eikä ihmisiä. Näinollen ei ole kansan ääni alusta alkaen ollut ratkaisevana tekijänä Eduskuntaan pääsevien ehdokkaiden osalta. Tällainen järjestelmä oli ja on edelleen tunnettu monissa Euroopan valtioissa.

Eduskunnassa puolueista olivat edustettuina:

Leiboristit 22%
Maaseutupuolue 21%
Sosialidemokraatit 18%

Itsenäiset sosialistit 11%
Kansanpuolue           10%
Kommunistit               5%
Pienet puolueet    13%

Kuten näemme, tasavallan hallitus oli todellakin melko demokraattinen, koska myös kommunisteille, jotka olivat pelanneet pääroolia itsenäistymisen vastustajina, oli annettu mahdollisuus osallistua valtion hallitsemiseen. Vasta 1924. joulukuun vallankaappausyrityksen jälkeen kommunistinen puolue kiellettiin.

Ei, kuvassa eivät ole Alabaman ku-klux-klanin jäsenet, vaan Viron kommunistinen puolue. Pakottiko häpeä siihen kuulumisesta peittämään kasvonsa?

Itse asiassa kommunisteillä ei ollut Eduskunnassa mitään ratkaisevaa roolia. Oikeastaan heillä ei ollut edes minkäänlaista toimintasuunnitelmaakaan. Heidän "tekemisistään", kertoo niiden aikalainen, Eduard Laaman, joka käytti kirjoituksissaan salanimeä Juhan Saar:

"Toisalta niiden herrojen poliittinen lukutaidottomuus, toisaalta valtava itsetietoisuus, joka piti itseään ainoana Viron kutsuttuna ja toivottuna hallitsijana, samassa, kun muita ei pidetty edes ihmisinä - Eduskunnassa he käyttäytyivät kuin kapakassa ikään - tämä päivittäinen ristiriita aiheutti Eduskunnan istunnoissa alituisia koomisia tilanteita. Viron kommunismia verrattiin varsin osuvasti huonosti ohjattuun operettiin: Muualta lainattu aihe, jota vieraiden olosuhteiden mukaisesti käsiteltiin; palkatut näyttelijät yhdessä pienen määrän statistien kanssa, jotka ilmestyivät näyttämölle tarpeen mukaan joskus kommunisteiksi, joskus itsenäisiksi sotsialisteiksi pukeutuneina esittäen näin kansaa; kulissientakainen kuiskaaja, jota yleisöltä yritetään huolellisesti peittää, mutta jonka ääni kuitenkin kuuluu - kuten aina maakunnan teatterissa, jossa näyttelijät eivät lainkaan osaa oma roolinsa, vaan kuuntelevat kuiskaajaa, toistaakseen silloin väärällä mahtipontisuudella hänen sanojaan; tämän kaiken lisäksi lentolehtiset, jotka kehuskelivat kymmenistä tuhansista kannattajista, - siltä näytti tämä puolue, joka lupasi muuttaa uudeksi Viron ja koko maailman ."

J. Saar

Murhaajien kohtalo

Vaikka virolaiset kotitekoiset kommunistit pitivät itseään Moskovan täysivertaisina edustajina, heidän kohtalonsa oli todellisuudessa hyvinkin säälittävä. Moskova palkitsi heidät tapansa mukaan todella "avokätisesti". On varsin opettavaista tietää, mitä tapahtui virolaisille kommunisteille siinä kommunistisessa paratiisissa, jonka luomiseen he itse ahkerasti osallistuivat:

Jaan Anvelt - Viron Kommunistisen Puolueen Neuvoston puheenjohtaja – hänet Neuvostoliiton tutkija hakkasi kuoliaaksi 11. joulukuuta 1937 kuulustelun yhteydessä.

Viktor Kingissepp - Viron sisäasiain johtaja - ammuttiin 3. toukokuuta 1922 Virossa ja ruumis heitettiin mereen.

Hans Pöögelmann - Viron Kansantalouden hallintojohtaja, teloitettiin NKVD-n toimesta. Hänet ammuttiin 27. tammikuuta 1938.

Artur Vallner - Viron kansansivistyksen johtaja - vangittiin vuonna 1936 Leningradissa poliittisista syistä ja lähetettiin 10 vuodeksi Siperiaan. "Troika"* tarkisti uudelleen hänen asiansa, samoin kuin NKVD-n* virkamiehen Aleksander Jeanin, Punaisen Jääkäridivisioonan komissaarin Mart Laiuksen, Viron Kommunistisen Keskuskomitean jäsenen Georg Teiterin asiat, ja "kaiken varalta" heidät ammuttiin yhdessä 21 muun henkilön lisäksi 14. helmikuuta v.1938.

Johannes Käsper - Viron Kommunistisen Keskuskomitean asianajaja, joka oli punaisen terrorin ja sensuurin täytäntöön panija ja V. Kingissepan edustaja ja jonka allekirjoitus esiintyy myös useissa teloituspöytäkirjoissa, teloitettiin Venäjällä 4. marraskuuta 1937.

Kaikki he, paitsi V. Kingissepp, joka vangittiin Virossa ja sai kuolemantuomionsa Viron tasavallan oikeusistunnossa,teloitettiin Venäjällä.

Herran myllyt jauhavat hitaasti, mutta varmasti. Vaikuttaa siltä, että Viron työkansan kommuunin johtajista kukaan ei ehtinyt kuolla vanhuuteen.

* Troika - kolmesta, tavallisesti NKVD-n upseerista koostuva tuomioistuin, jossa syytetyllä ei ollut puheoikeutta, eikä näin ollen myöskään asianajajaa.

* NKVD (Narodnyi Komitet Vnutrennyh Del - Sisäasiain Kansankomitea) - KGB-n edelläkävijä

Tuskin edellämainitut toverit menivät kuoleman "Internationaalia" laulaen ja kunniaa ja kiitosta Marraskuun Vallankumoukselle huutaen. Liian myöhään he ymmärsivät, mitä tarkoittaa kaikkein oikeudenmukaisimman puolueen "kiitos".

Miten kaikki alkoi?

"Emme halua vaaksankaan verran vierasta maata, mutta emme luovuta kenellekään edes tuuman verran maatamme."

Tämä kaunis lause kuuluu Neuvostoliiton johtajalle Josif Stalinille. Hän oli oikeassa. Todellakin, miksi imperialistisen suurvallan pitäisi vaatia vaaksan verran vierasta maata, kun voi saada sen sijaan koko vieraan valtion!

Rikollinen sopimus

Vuonna 1936 Neuvostoliitossa julkaistussa uudessa, ns. Stalinin peruslaista oli viisaasti poistettu kaikki viittaukset maailmanvallankumoukseen. Neuvostoliiton johto oli lopultakin ymmärtänyt, että Marxin teoria oli lievästi sanottuna epäonnistunut ja että odotettuja vallankumouksia länsimaissa ei tule tapahtumaan. Näin voitiin haudata unelmat siitä, että lähitulevaisuudessa kaikki kapitalistisissä maissa tapahtuneiden työväen vallankumouksien voitokkaat johtajat kokoontuisivat kilpaa tarjoamaan kotimaansa kommunistisen punakotkan siipien suojaan. Mutta Stalin sen sijaan ei haudannut toivoa alistaa itselleen ainakin koko Eurooppa. Jos ihmiset eivät halua, että heidät vapautetaan, heidät täytyy vapauttaa väkisin.

Vuonna 1939 Josif Stalin pelasi hänelle niin ominaista kaksinaamaista peliä. Aluksi hän halusi perustaa Ranskan ja Englannin kanssa Hitlerin vastaisen liittouman vaatimalla, että kumpikin valtio soisi hänelle etuoikeuden Baltian maiden osalta. Mahdolliset sopimuskumppanit kuitenkin kieltäytyivät luovuttamasta itsenäisten valtioiden vapautta. Tämän jälkeen Stalin teki täyskäännöksen ja ehdotti yhteistyötä Hitlerin kanssa, jonka omatuntoa pienten valtioiden kohtalo ei häirinnyt.

1939. elokuun jälkipuoliskolla Neuvostoliiton johto lähetti Saksan suurlähettilään von Schulenbergin kautta Hitlerille ehdotuksen solmia keskinäinen hyökkäämättömyyssopimus. Sopimuksen alullepanija oli Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin, jonka tarkoituksena oli rohkaista länsimaat sotimaan keskenään ja sitten hyökätä itse sodassa heikenneiden Euroopan valtioiden kimppuun vapauttamisen iskulauseen alla. Täten olisi hän Karl Marxin kehittämän maailmanvallankumouksen teorian mukaisesti voinut alistaa koko Euroopan, vaikka Karl Marxin teoria edellytti vallankumouksen puhkeamista valtion oman työväen voimin, eikä sen maan valloitusta ulkoisten voimien taholta.

Toisena sopimuksen päämääränä oli poistaa puskurivaltioiden vyöhyke Saksan ja Neuvostoliiton rajojen väliltä, jotta myöhemmin olisi helpompi hyökätä Saksaan, kun se on sidottu sotatoimilla Länsi-Euroopassa ja kääntää selkänsä Neuvostoliitolle. Hyvin tyypillinen toiminta Neuvostoliiton taholta sopimuskumppaneiden suhteen.

Mainittu sopimus sisälsi myös salaisen protokollan, jonka tuloksena Euroopan valtiot jaettiin kansallissosialistisen Saksan ja kommunistisen Venäjän välillä. Neuvostoliiton "saaliiksi" joutuivat siinä kabinettipelissä Viro, Latvia ja Suomi.

28. syyskuuta 1939 julkaistiin Saksan ja Neuvostoliiton ystävyys-ja rajasopimus. Tällä sopimuksella muutettiin 23. elokuuta 1939. lisäpöytäkirja siten, että Liettua luovutettiin Neuvostoliitolle, paitsi Sheshupen joen vasemmanpuoleinen alueen, jonka Saksan armeijan oli määrä miehittää.

Ei ole kovin laajalti tiedossa, että solmiessa Brest-Litovskin rauhan, Lenin lähetti Saksan keisarille vuonna 1918 lähes 94 tonnia kirkoista ryöstettyä kultaa, joka valitettavasti joutui myöhemmin, kun Saksa hävisi sodan, ranskalaisten saaliiksi. Stalin oli saitampi. Hänen panoksensa Hitlerin Saksaan vuonna 1939 oli 23 tonnia kultaa, jonka hän tietysti toivoi kohta saavansa takaisin kunnon prosenttien kera.

10. tammikuuta 1941 allekirjoittivat toisaalta Saksan suurlähettiläs von Schulenburg toisaalta Venäjän ja Neuvostoliiton Korkeimman Neuvoston puheenjohtaja ja ulkoministeri Molotov uuden salaisen protokollan, jossa kaupan kohteen oli edellämainittu Liettuan alueen osa. Saksan hallitus luopui Sheshupen joen länsipuolella sijaitsevasta alueesta Neuvostoliiton hyväksi 7,5 miljoonan kultadollarin eli 31,5 miljoonan Reichsmarkan suuruisen korvauksen vastaan. Näin kultalähetykset Saksaan jatkuivat, kuten myös salaisten protokollien kyhääminen.

Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop allekirjoittamassa ns. Molotov-Ribbentrop-sopimusta. Ruskea ja punainen fasismi ovat ojentaneet toisilleen kätensä. Suomen armeijan ylipäällikkö marsalkka Mannerheimin sanojen mukaan "kaksi pirullista ryöväriä olivat löytäneet toisensa" ja "niiltä tyranneilta oli turhaa odottaa mitään inhimillistä." Valitettavasti Nyrnbergin tuomioistuimessa tuomittiin vain toinen niistä sotarikollisena..

Silloinen Neuvostoliiton ulkoasiainministeri Maksim Litvinov, oikealta nimeltään Meir Henoch Wallach-Finkelstein (miksi kaikki Neuvostoliiton tärkeämmät kommunistit häpesivät juutalaista syntyperäänsä?) välitti maaliskuussa 1939 Viron ja Latvian suurlähettiläille nootit, joissa sanottiin muun muassa: "... Viron ja Latvian täydellisen itsenäisyyden säilyttäminen on tärkeää Neuvostoliitolle. Jos Viro tai Latvia vapaaehtoisesti tai ulkoisen painostuksen tuloksena solmii sopimuksen, joka johtaa niiden riippumattomuuden tai itsenäisyyden vähenemiseen tai aiheuttaa niiden joutumisen kolmannen valtion taloudellisen, poliittisen tai muun ylivallan alaisiksi tai erityislain mahdollistamiseksi kolmannelle valtiolle niiden alueella tai satamissa, Neuvostoliiton hallitus ei voi hyväksyä sitä .. Neuvostoliitto ei voi jäädä toimettomana seuraamaan sellaisen tilanteenkehittymistä, jolla yritetään julkisesti tai salaa hävittää Viron tai Latvian itsenäisyys. " - Aivan kuin isoisä kertoisi lapsenlapselleen iltasadun. Litvinovin viestissä ei edes kysytty ovatko Viron ja Latvian hallitukset halukkaita hyväksymään Neuvostoliiton suojelua. Neuvostoliiton hallitus otti itselleen näin oikeuden päättää, milloin Baltian maiden itsenäisyys on "heikentynyt" tai milloin "rajoitettu". Se otti myös oikeuden puuttua näiden valtioiden sisäisiin asioihin oman harkintansa mukaan. Tämä lämmin rakkaudenilmaisu Baltian maiden itsenäisyyden puolesta antoi näiden valtioiden hallituksille aihetta olla kovasti huolissaan. Ja kuten myöhemmin saattoi havaita, aivan oikeutetusti.

KIRILL VALLOITTAJA: Armeijan komentaja Kirill Meretskov (vasemmalla) saapuu "neuvottelemaan" Tallinnaan 2. lokakuuta 1939. Kesäkuussa 1940 hänet nimitettiin Viron miehittämisen johtajaksi.

Kirill Meretskovin ja komentaja Pavel Aleksejevin on syytä olla tyytyväisiä heidän poistuessaan Tallinnasta 11. lokakuuta 1939.

Kansainliiton peruskirjan mukaisia sitoumuksia.

Vuonna 1933 tuli voimaan ns Litvinovin määritelmään perustuva yleissopimus hyökkäyksen käsityksen määrityksestä. Sen yhtenä allekirjoittajana oli Viron ohella myös Neuvostoliitto (Lontoossa 3. heinäkuuta). Hyökkääjävaltioksi todettiin valtio, joka ensimmäisenä julistaa sodan tai jonka joukot ilman sodan julistusta tunkeutuvat toisen valtion alueelle tai hyökkäävät sen aluksien tai lentokoneiden kimppuun tai aloittavat toisen valtion rannikon tai satamien saarron tai rupeavat tukemaan toista valtiota vastaan toimivia aseellisia joukkoja. Sopimuksen osa 3.2 varmistaa, että Neuvostoliitto on syyllistynyt kaikkiin näihin hyökkäyksen lajeihin, paitsi sodanjulistukseen Viron tapauksessa. Tärkeää on yleissopimuksen art. 3 määritelmä, jonka mukaan hyökkäys ei ole perusteltua minkäänlaisilla poliittisilla, sotilaallisilla, taloudellisilla tai muilla näkökohdilla. Myöskään art. 3 mukaan hyökkäykseen ei oikeuta edes hyökättävän valtion sisäinen tilanne, ei esimerkiksi sen poliittinen, taloudellinen tai sosiaalinen tilanne, ei puutteet maan hallitsemisessa, ei lakkojen, vallankumouksen, vastavallankumouksen tai sisällissodan aiheuttama sekaannus. Ja lopulta art. 3 kieltää kaikenlaisen hyökkäyksen, myös hyökkäyksen kohteeksi joutuneen valtion kansainvälisestä toiminnasta johtuneiden tekosyiden takia, mukaan lukien hyökkääjävaltion oikeuksien tai etujen rikkominen tai vaarantaminen.

Neuvostoliitto rikkoi vuonna 1940 lähes kaikkia kansainvälisiä sopimuksia, joten sen toimintaa voidaan pitää syyllistymisenä rikolliseen hyökkäykseen.

Peli ilma sääntöjä alkaa

Pohjolan rajalla seisoi perhe, Kalevien kaunis koti.
Viro seisoi meren äärellä, lähellä Itämeren aaltoja.
Siellä olivat rohkeat sakalaiset*, olivat kestävät virulaiset*,
reippaimat harjulaiset*, rakensivat kotiansa,
Vahvistivat kauniin kodin Maarjanmaan kivisellä pinnalla.
Sinne oli valutettu nurmille,
vajonnut mustan maaperän helmaan paljon verta virulaisten,
paljon hikeä harjulaisten, sakalaisten kyyneleitä.
Tulivat sitten tunnilla synkällä, päivällä pahimmalla,
kuten sumu ulapalta, kuten rämesuosta ruostevesi,
ihmissudet suonsilmästä, koirankuonolaiset Peipsin takaa,
sekaiset Sarmaatiast, iivanat Vasknarvan vierestä,
ryssälaumat pahimmat!
Viattomien sydänveressa niiden liput likoivat.
Verenväriset virstanipaalut heidän tietä merkitsivät.
Suussa oli suuria lupauksia, kielenpäässä vakuutukset,
paratiisi kouraan työnnettiin, taivas taskuun luvattiin,
suulla tehtiin suuria linnoja, käsillä ei kärpäsenpesääkään.
Sydän sieluja himoitsi.
Paremmat pojat pantiin multaan, kunnon tyttäret tapettiin,
hurskaat vietiin vankiloihin, viattomilta sydänveri vuodatettiin,
sirpillä tavoitettiin sydäntä, vasaralla kasvoihin lyötiin,
aurinko päänlakea poltteli!
Kädet olivat kiireitä tukahtamaan, näpit nopeat nylkemään,
sormet silmukoita sitomaan, ahkerat hirteen vetämään.
Päät olivat kuitenkin tyhjän panttina, aivot aivan turhia,
järkeä ei ollut olleenkaan, viisautta ei hiekanjyvän verran.
Mutta yhtäkkiä ja raivokkaasti, orjastajaille yllättäen
maksamisen tunti saapuu! Tulee, kuin tulista tuulta,
sataa, kuin verista salamaa, ukkonen pilvistä jyrähtää.
Ei siinä auta suuret sanat, eivätkä pelasta punaliput,
radion räyhäämiset, toivo iskulauseiden päälle.
Kalevin kaunis koti pelastuu ihmissusista,
koirankuonolaisten vitsauksesta, pääsee pois helvetistä,
Saa vapaaksi suuresta roskasta.
TAAS VAPAAKSI VAPAIDEN TYKÖ
VÄKEVIEN ARVOISEKSI!

Tekijä tuntematon.
Edmund Rannikon kirjasta "Viron vapauden puolesta"

* viru, harju, sakala - Viron maakuntia

Vain vuosi oli kulunut keskinäisestä sopimuksesta, jonka mukaan N. Liito sai ottaa käyttöön muutaman sotilastukikohdan Baltian valtioissa, kun Moskovan kommunistinen hallitus rikkoi lupauksensa ja järjesti sanapattoisesti vallankaappauksen demokraattisissa Baltian valtioissa.

Alunperin sovittiin 25 000 Neuvostoliiton sotilaan saapuvan Viroon. Varsin pian ilmeni, ettei siihen lukuun sisältynyt upseerikunnan perheitä eikä 10 000 rakentajaa, jotka väistämättömän työvoiman varjolla saapuivat rajan yli, Viron hallituksen vastustuksesta huolimatta. Viro joutui luovuttamaan tunkeutujille 30 000 hehtaaria alueestaan, lisäksi asuntoja ja kokonaisia rakennuksia. Ei tiedetä tarkkaan, kuinka moni virolainen perhe menetti kotinsa.

Varhaisaamu 18. lokakuuta 1939. Punainen lohikäärme kiemurtelee kohti Viron tasavallan rajaa. Yhteensä rajan ylitti 21 347 miestä, 78 tykkiä, 283 panssarivaunua, 54 panssariautoa, 255 lentokonetta ja 1950 kuorma-autoa.

Puna-armeijan sotilas seisoo toistaiseksi vielä Neuvostoliiton alueella ...

... mutta kohta aukeaa raja.

Miehitys alkaa. Puna-armeijan komentaja (selin) raportoimassa Viron tasavallan kenraalimajuri Pulk`ille osastonsa saapumisesta 18. 10. 1939. Kenraalimajuri Pulk murhattiin vuonna 1941 venäläisten toimeesta, kuten lähes kaikki Viron korkeammat upseerit.

Puna-armeijan osasto ylittämässä rajan

Puna-armeijan osasto marssimassa kohti Paldiskin kaupunkia, joka oli sitä ennen tyhjennetty paikallisista asukkaista.

Entiset asukkaat ovat joutuneet jättämään kodinsa tehdäkseen tilaa miehittäjille.

Puna-armeijan osastoille oli annettu varsin tiukat määräykset, mikä heille oli sallittu, mikä ei. Erittäin ankarasti oli kielletty keskusteleminen paikallisten asukkaiden kanssa. Kaupunkiin pääsi vain ryhmänä poliittisesti kypsän tarkastajan valvonnassa. Jos sattumalta joku paikallisista olisi aloittanut keskustelun sotilaiden kanssa, ei missään tapauksessa saanut keskustella paikallisesta politiikasta, ei Neuvostoliiton eikä Viron tasavallan tilanteesta. Jatkuvasti piti kehittää poliittista koulutusta, joka suurelta osin tarkoitti yksinkertaisesti marxismi-leninismin kuluneiden iskulauseiden pänttäämistä. Muun muassa sanottiin määräyksessä seuraavaa:

2. ... Erilaiset neuvostovastaiset provokaattorit pyrkivät kuvittelemaan meidän yksiköiden saapumista Viroon tämän "sovjetisoimisen"*alkuna. Nämä ja muut vastaavat puheet Viron sovjetisoimisesta" ovat ristiriidassa puolueemme ja hallituksemme politiikan kanssa ja ehdottoman provokatiiviset. ...
3.Kiellän kategorisesti meidän armeijakunnan, sotilaiden ryhmien tai yksittäisten henkilöiden joko esimiesten tai Puna-armeijan sotilaiden järjestämästä tapaamisia paikallisten työntekijöiden ja muiden järjestöjen kanssa sekä viron kansalaisten ja järjestöjen kanssa yhteisten kokousten, konserttien, vastaanottojen jne. järjestäminen ...
4. Missään tapauksessa ei saa kertoa Viron kansalaisille elämästä ja järjestelyistä Neuvostoliitossa, tai meidän Puna-armeijassamme. Olla antamatta mitään tietoja Viron lehdistölle Puna-armeijan osalta.
7. Kaupunkiin saa sotilaita päästää vasta kuukauden kuluttua saapumisesta Viroon. Tänä aikana henkilöstölle tutustutetaan paikallisia olosuhteita ja elämää. Miehistö sallitaan vierailla kaupungissa ryhmänä nuoremman komentajan johdossa, jolla on oltava kaikkien kaupungin päästettyjen taistelijoiden nimilista.

Kaupoissa näkyvää tavaran runsautta selittivät punakomissarit paikallisten ihmisten köyhyydellä, joka ei salli ostamista. Kommunismin idean kyllästämät sotilaat tietysti uskoivat komissaarejaan. Jos joku sattumalta epäili kaikkitietävän politrukin* sanoja (ihmiset ovat erilaisia), niin hän piti sen omana tietona. Täytyy sanoa, että tämä olikin viisaasta. Neuvostoliitossa ei nimittäin maksanut ihmishenki käytännössä mitään. Tämä piti paikkansa myös omien kansalaisten osalta.

* sovjetisoiminen - (venäjäksi: sovjetizatsija) neuvostovallan levittäminen

* politruk - (venäjäksi polititsheskii rukovoditel) poliittinen ohjaaja

28. toukokuuta 1940 ilmestyi Neuvostoliiton sanomalehdessä Pravda melkoisen kummallinen kirjoitus. Kummallinen siksi, että sanomalehden tietojen mukaan kyseessä oli Tallinnassa sijaitseva Pravdan kirjeenvaihtaja, vaikka tiettävästi ei ollut Neuvostoliiton sanomalehdillä Tallinnassa yhtäkään pysyvää tai väliaikaista edustajaa. Pravdan haavekirjeenvaihtajan mukaan Viron kansa osoittaa liiallista vihamielisyyttä ... Saksaa vastaan. (Ei kauan tämän jälkeen syytettiin ihmisiä liiallisesta sympatiasta saksalaisia kohtaan!) Tämä asenne oli Pravdan yhteyshenkilön mukaan jopa niin havainnollinen, että melko avoimesti halveksittiin kaikkea mikä tuli Saksasta. Virolaiset kerrottiin suhtautuvan kansallissosialistiseen ideologiaan kielteisesti. Viron lehdistön tiedot kuulemma heijastavat sotatapahtumia länsirintamalla liian johdattelevasti, haitaten näin vakavasti Neuvostoliiton ja Saksan suhteita.

Naurettavaa julkilausuma, vaikka oli siinä totuudenjyvänenkin. Virossa pidettiin Saksaa aivan perustellusti valloittajana, joten sitä ei ollut syytä seppelöidä vapahtajan sädekehällä. Toiseksi Viro todellakin oli suuntautunut enemmän Englantiin. Saksa ja germaanilaisuus muistuttivat liian elävästi äskettäisestä 700-vuotisesta orjuudesta, joka esti suhtautumasta sympatialla entisiin isäntiimme. Virolaiset eivät myöskään kannattaneet Saksassa määräävää totalitarismia. Paljon enemmän odotettiin Englannilta, joka oli Vapaussodassamme avustaneet melko tehokkaasti Viron tasavaltaa. Tämä toivo oli kuitenkin turha, mutta tämä selvisi vasta myöhemmin.

Keskinäisen avunannon sopimus Neuvostoliiton ja Viron välillä

Päämääränä määritellä kaikinpuolista ja ystävällistä yhteistyötä Neuvostoliiton ja Viron tasavallan välillä sekä keskinäisen turvallisuuden varmistamisen vuoksi Neuvostoliiton hallitus ja Viron tasavallan hallitus pitivät tarpeellisenä solmia keskenään seuraava sopimus keskinäisestä avunannosta.
1. Osapuolet sitoutuvat osoittamaan toisilleen kaikenlaista apua, sen joukossa myös sotilaallista, jos yhden sopimuspuolen turvallisuus on uhattu tai jos häneen kohdistuu suora hyökkäys joltakin kolmannen Euroopan valtion taholta.
2. Neuvostoliitto sitoutuu tarjoamaan apua Viron armeijalle laitteiden ja muiden tarvittavien materiaalien muodossa, mutta myös tarjoamaan tukea Viron tasavallalle sekä talouden että myös ulkopolitiikan ja diplomatian aloilla.
3. Viron tasavalta varmistaa Neuvostoliitolle oikeuden pitää Viron satamissa tukikohtia sotalaivastoa varten ja joitakin lentokenttiä saarilla lentokoneita varten.
4. Molemmat osapuolet sitoutuvat olemaan osallistumatta mihinkään sopimuksiin tai koalitioihin, jotka ovat suunnattuja toista sopimuspuolta vastaan.
5. Tämä sopimus on laadittu 10 vuodeksi, ja jos toinen osapuoli ei pidä tarpeellisena kumota tätä vuosi ennen määräajan päättymistä, sen voimassaolo jatkuu automaattisesti seuraavat viisi vuotta.
On sovittu, että tämä sopimus ei vaikuta millään tavalla sopimuspuolten taloudellisia järjestelmiä tai valtionmuotoa.

Aleksander Warma "Diplomaatin kronikka", lhk. 24, Tallinn "Olion" 1993

23. syyskuuta 1939 Viron hallitus oli pakotettu allekirjoittamaan keskinäisen avunannon sopimuksen N. Liiton kanssa. Tämän sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen olimme käytännössä Moskovan käskyvallan alaisia, vaikka näennäisesti itsenäisyytemme jatkui 21. kesäkuuhun 1940. Sinä päivänä järjestettiin Tallinnassa Moskovan johtama vallankaappaus, jonka johdossa oli kapellimestarina Moskovasta saapunut Andrei Zhdanov.

HEINÄKUU 1940: N. Liiton suurlähetystön parvekkeelta seuraavat «Viron vapaiden työntekijöiden vapaan tahdon mielenosoitusta» paikalliset Moskovan uskolliset hännystelijät (vasemmalta) Neeme Ruus, Johannes Lauristin, Karl Säre ja Moskovasta varta vasten saapunut Andrei Zhdanov.

Puoliksi väkisin kootut "mielenosoittajat" valmistautuvat esittelemään kansan "vapaata tahtoa"

Kourallinen "mielenosoittajia" huutaa kiitoksia N. Liiton lähetystön edustalla. Varsin monet niidenkin joukosta tekivät jo pian tuttavuutta Venäjän avaruuksien kanssa.

Tietenkin täytyi kansan "vapaan tahdon" näkyä sekä katukuvassa ...

... että myös taiteessa

Uusi valta ottaa paikan

Vuonna 1940 21 - 23. heinäkuuta järjestettiin "vaalit" Virossa, Latviassa ja Liettuassa. Stalin oli puolueensa puhdistukseksi järjestetyissä noitavainoissa tappanut niin paljon kommunisteja, että hänellä oli vaikeuksia löytää tarvittavia paikantäyttäjiä. Aivan kuin silmänlumeeksi pääsi uuteen parlamenttiin muutamia kansallismielisiä henkilöitä, joilla tosin ei ollut mitään sananvaltaa, kuten ei ollut koko parlamentillakaan. Lopuksi 5. elokuuta oli Neuvostoliiton Korkein Neuvoston erittäin anteliaasti suostunut ojentamaan suojaavan siipensä Viron, Latvian ja Liettuan ylitse. Näin hävisivät kolme riippumatonta, suhteellisen vaurasta ja sivistynyttä valtiota Euroopan kartalta.

"Ilosanoma" Viron kansalle Baltian asemalla. Korokkeella on äskettäin Moskovasta saapunut Johannes Vares.

Koko sitä farssia johdettiin ei suinkaan hallituksen päämajasta Toompealta, kuten tämä olisi luonnollista, vaan Neuvostoliiton suurlähetystöstä Pikk-kadulla. Sieltä saivat uuden neuvostotasavallan johtohenkilöt ohjeensa, jonka mukaan heidän piti käyttäytyä. Kaikki hallituksen omat ehdotukset hylättiin jyrkästi kommunististen vallanpitäjien puolesta. Kuitenkaan ei unohdettu missään vaiheessa vakuuttaa, että kaikki tapahtuu kansan hyvinvoinnin puolesta ja kansan tahdosta.

Ns. "ensimmäisten vapaiden vaalien" tuloksena valittiin parlamentin uusi kokoonpano, jonka tärkeimpänä tehtävänä oli Viron liittäminen Neuvostoliittoon. Kansan "vapaa tahto" saavutettiin menetelmillä, joita jopa inkvisition isäksi mainittu Tomás de Torquemada itse olisi hävennyt. Väkivallalla ja uhkauksilla äänestyspaikoille pakotettujen kansalaisten käskettiin kirjoittaa nimensä luetteloon, joka sitten myöhemmin esitettiin koti-ja ulkomaisessa lehdistössä kansan yksimielisena tahtona luopua tasavallan itsenäisyydestä. Tämä tapahtuma antoi N. Liiton ulkoasiainministeri V. Molotoville syyn ylpeillä Korkeimman Neuvoston kokouksessa 1. elokuuta 1940.: "Meillä on ollut vähäistä edistystä, mutta emme aio tyytyä siihen, mitä olemme jo saavuttaneet ... saavutamme uusia ja entistä maineekkaampia tuloksia Neuvostoliiton hyväksi." Valehtelija nimittää valhetta ja petosta mainekkaaksi toiminnaksi! Mutta tämä on loppujen lopuksi niin ominaista Neuvostoliitolle! Molotov jatkaa demagoogista pötyänsä: "Uudet neuvostoystävälliset hallitukset Virossa, Latviassa ja Liettuassa ovat järjestäneet vapaat ja demokraattiset vaalit, joissa kansa äänesti innostuneena edustajiensa puolesta." "Pravda", 2. elokuuta. 1940.

Johannes Vares-Barbarus puhujakorokkeella. Viron tasavallan vaakuna on näköjään jo vaihtunut.

Laillinen hallitus oli näinollen kaadettu ja korvattu Moskovalle kuuliaisella nukkehallituksella gynekologin ja varsin tuntemattoman runoilijan Johannes Varesen (kirjailijanimellä Barbarus) johdolla. Nämä 21. heinäkuun vaalit olivat kuitenkin niin räikeästi väärennetyt, ettei tätä tarkoitusta varten kokoontuneen Edustajainhuoneen päätöksiä voi tervejärkinen ihminen vapaaehtoisesti pitää laillisina. Tämä ei onnistunut myöskään Moskovalle myötämielisiltä lännen poliitikoilta koko puolen vuosisadan kestäneen miehityksen aikana, vaikka niiden joukossa löytyi riittävän paljon vaaleanpunaisia ja punertavia poliitikkoja, jotka sitä olisivat halunneet.

Uuden hallituksen ensimmäinen huolenaihe oli poistaa tähänastinen laillinen hallitus.

Vaikka nimensä mukaan Viron tasavallan Edustajainhuone, joka kokoontui sinä kohtalokkaana päivänä Toompealla ja valtiomme Viron Neuvostotasavallaksi julisti, oli se kuitenkin vaan ilman oikeudellisia valtuuksia oleva marionettien joukko, joka oli kuuliaisena pakotettu täyttämään Moskovan käskyt. Tietenkään ei ollut uuden pääministerin Johannes Varesen hallituksella mitään roolia uuden liittotasavallan hallinnossa. Samalla lailla kuin Stalin oli tuhonnut hänelle tarpeettomat liiaksi aatteelliset kommunistit, loppui myös Baltian valtioiden kansallismielisten hallitusten aika. Jää vain arvailun varaan, milloin he tajusivat, että kaikki se, mitä Moskova oli yhteensä puhunut ja luvannut, oli vaan räikeä valhe. Tämän salaisuuden he veivät varsin pian mukanaan hautaan. Vain muutama henkilö J. Varesen hallituksesta säilyi hengissä. Muiden kuolemia (lue: teloituksia) ympäröi salaisuus.

Miehitysjoukkojen edustajien valvovan silmän alla tapahtui 21. - 23. heinäkuuta vuonna 1940 Edustajainhuoneen kokous, jossa päätettiin tuhota Viron itsenäisyys. Siltä varalta, jos vastavalitut (nimetyt) jäsenet eivät olisi riittävän päätöskykyisiä, salissa on myös lukuisia Neuvostoliiton armeijan edustajia

Punainen aurinko idästä nousee Viron ylle

Viron tasavallan olemassaolo päättyi, vaikka vasta äskettäin virkaan astunut uusi ulkoministeri Nigol Andresen oli ilmoittanut juhlallisesti 1. heinäkuuta 1940: "Viro pysyy edelleen suvereenisena tasavaltana. Sisäpoliittisesti ja sosiaalisesti väistämättä suurta muutosta kokeva Viro jää siitä huolimatta riippumattomaksi valtioksi, jonka itsenäisyys on taattu Neuvostoliiton taholta."

Ei jäänyt, kuin uskoa saattoikin. Itsenäisyyden tilalle tuli Neuvostoliiton elämänjärjestelmä, joka usein oli täysin sopimaton viron kansalle. Vaikka kommunistit näkivät paljon vaivaa uuden ideologian periaatteiden juurruttamisessa, kansa ei ottanut sitä omakseen loppuun asti. Vain pieni osa Moskovan kätyreistä piti sitä sopivana tavoitteidensa saavuttamisessa. Muuten, aivan samalla tavalla samankaltaiset kommunistien käskyläiset tervehtivät yhtä innostuneesti Viron tasavallan palauttamista vuonna 1992. Ensimmäisten parlamenttimme kansanedustajien elämänkertoja lukiessa käy ilmi, että suurin osa niistä, joista on tullut vakuuttuneita demokraatteja, ovat entisiä yhtä vakuuttuneita kommunisteja. Värinvaihto näkyy sellaisten henkilöiden osalta olevan synnynnäinen ominaisuus.

Viron Tasavallan silloista hallitusta on usein syytetty passiivisuudesta ja haluttomuudesta tehdä vastarintaa. Olisi tietenkin ollut mahdollista tarttua aseisiin, joita tasavallan armeijalla oli runsaasti käytössä. Sitä suuremmalla syyllä, että monet armeijan johtokunnasta sitä ehdottivatkin. Mutta objektiivisesti katsoen tämä ei ollut enää Vapaussodan aika, jolloin Neuvosto-Venäjä oli heikko, savijaloilla seisova jättiläinen. Oletetaan jopa, että Moskova odottikin meiltä sotilaallisia vastatoimia. Jos olisimme silloin turvautuneet aseisiin, luultavasti Viron Tasavaltaa, eikä myös virolaisia olisi enää ollut olemassakaan. Moskovan olisi ollut helppo tuhota pieni kansa, koska yksikään silloisista suurvalloista ei sekautunut Viron mehitykseen, eikä Moskovan toimeenpiteisiin yleensä. Siitä johtuen meidän täytyi valita kahdesta pahasta vaihtoehdosta parempi. Mutta tämäkin vaihtoehto merkitsi helvettiä monille virolaisille.

Viron kansa on ollut riittävän rohkea puolustaessa kotimaatansa. Sen hän osoitti vuosina pidetyssä 1918 - 1920 Vapaussodassa. Syyskuussa ei olisi hän, saman sankarillisen hengen innostamana, epäröinyt ryhtyä taistelemaan vapauden puolesta. Mutta tällä kertaa kansainvälinen tilanne ei oli aivan toisenlainen, jonka tuloksena kaikenlainen aseellinen vastarinta olisi muuttunut täysin hyödyttömäksi kansalliseksi itsemurhaksi. Tämä olisi ollut hulluutta: koko maa olisi täyttynyt palavista ja savuavista raunioista, eikä viron kansaa olisi enää ollut olemassa. Kenties Moskova toivoi juuri niin käyvän.

Olisiko Viron tasavallan hallituksella todellakin ollut vaihtoehtoja? Katsotaan, mitä kertovat tosiseikat.

Neuvostoliiton Kansankomissaarien Neuvoston puheenjohtajan V. Molotovin jaViron ulkoministeri Karl Selterin neuvottelut Moskovassa 24.-25. syyskuuta 1939.

Ote pöytäkirjasta:
Molotov: Toistan, asialla on todella kiire. Tilanne vaatii pikaista ratkaisua. Me emme voi odottaa kauan. Suosittelen teitä toteuttamaan Neuvostoliiton vaatimukset, jotta estettäisiin voimakeinojen käyttö taholtamme. Älkää pakottako Neuvostoliittoa käyttämään voimaa saavuttaakseen tavoitteensa. Harkitkaa ehdotustamme, mutta älkääkä asettako odotuksia Englannille tai Saksalle. Englanti ei pysty toimimaan Itämerellä ja Saksa on sidottu sotatoimiin lännessä. Näin ollen kaikki toiveet ulkoiseen apuun ovat illuusiota. Voitte siis olla varma, että Neuvostoliitto tavalla tai toisella varmistaa oman turvallisuutensa. Jos ette suostu ehdotukseemme, Neuvostoliitto käyttää turvallisuutensa varmistamiseksi muita keinoja, saaden näin ollen tahtonsa läpi ilman Viron suostumusta.

Jos tämä ei ole uhkaus, niin mikä se sitten on? Entä hämäsikö Neuvostoliiton hallitus? Ei suinkaan. Seuraava asiakirja kertoo totuuden:

Punaisen Lipun Kunniamerkillä palkitun Baltian Laivaston (PLB) esikunnan määräys Viron valloittamiseksi suunnitellun operaation "Tulivuori" todeuttamiseksi
29. syyskuuta 1939

Erittäin salainen!
Kronstadt
1. Viron laivasto sijaitsee tukikohdissaan. Suomi ja Latvia eivät riko puolueettomuutta, niitä voidaan pitää edelleen puolueettomina.
2. Puna-armeija hyökkää Narvan linnoitetulle alueelle.
3. PBL tehtävänä on tuhota Viron laivasto, murskata Tallinnan ja Kundan merivoimien tukikohdat, estää sotalaivojen pääsy Suomenlahdelle, tukea joukkojemme etenemistä sekä valmistella Tallinnan linnoitettujen alueiden haltuunotto.
4. Sodan puhjettua PBL Sota-ilmavoimien tehtävänä on havaita ja tuhota Viron alukset, pommittaa vihollisen sotajoukkoja ja linnoituksia Narvan kannaksen sekä rautateiden ja Suomenlahden välisellä alueella 30 km syvyyteen hyökkävistä sotajoukoista; tuhota lentokoneet; pommittaa rakennuksia Rakveren ja Kundan lentokentillä, murskata Sondaa ja Rakveren lentokenttää yhdistävä rautatieristeys; tuhota Tallinnan alueella ja siitä länteen Viron rannikolla ja saarilla sijaitsevat puolustusasemat, estää miinakenttien rakentaminen Tallinnan alueella, suojella laivastomme tukikohtia vihollisen ilmaiskuilta sekä estää vihollisen lentokoneiden läpimurto Kingissepan ja Torman suuntaan ja eteneminen pitkin Suomenlahden rantaviivaa kohti Leningradia.

Oltava valmis:
a) tukemaan maihinnousujoukkojen rantautumista (Suomenlahden) etelärannikolla;
b) antamaan isku Suomenlahdella toimiville vihollisen aluksille;
c) tukea erikoisprikaatin aluksia;
5. Kevyiden taistelualusten osastolla, jonka käytettäväksi luovutetaan pikavartioveneiden divisioona, on sodan puhjetessa avattava tykkituli Kundan sataman sotilaallisten kohteiden sekä meritukikohtien suojarakennuksien tuhoamiseksi; 11. ampumadivisioonan vaatiessa tukemaan tykkitulella maavoimien etenemistä sivustoilla; suojaamaan tykkitulella rannikkovesillä toimivia aluksia vihollisen mahdollisia vedenalaisia hyökkäyksiä vastaan; samoin on estettävä vihollisen toimeet Tallinnan alueella [miina] esteiden rakentamisessa.
6. Maihinnousuoperaatiosuunnitelman päälliköllä on oltava sodan puhjetessa valmis kolmen erikoisampumapataljoonan voimin maihinnousuun Narva joen ja Kundan alueella,
7. Länsilinnoituksien alueella on sodan alkaessa oltava taisteluvalmis 17. rautatietykistö 200 asemassa ja 12. rautatietykistö Ust-Luugassa, tukeakseen tykistötulella 11. ampumadivisioonan hyökkäystä ja estää vihollisen mahdolliset hyökkäykset, jotka estäisivät maihinnousujoukkojen lastausta ja merelle lähtöä sovitusta tukikohdasta.
8. Erikoisprikaatin, jonka käyttöön myönnetään tarvittava kalusto, täytyy sodan puhjetessa järjestää sekä vihollisen sukellusveneiden tuhoaminen, että miina- ja torpedotorjunta-alusten jatkuva partiointitoiminta Narvan lahdella ja saaristoalueella enintään 60. pituuspiirille asti.
9. Sukellusveneiden 3. prikaatin on 1939. 29. syyskuuta aamusta lähtien ryhmityttävä asemiin kattaakseen PBL toimintaa Suomen luotojen suunnalla; merkin "Tulivuori" saatuaan tuhota kaikki Suomenlahdelle saapuvat vihollisen alukset.
10. Sukellusveneiden 2. prikaatin on 1939. 29. syyskuuta alkaen aamusta lähtien otettava seurannan kohteeksi vihollisen alusten liikkuminen ja toiminta Helsinki-Tallinna-Paldiski alueella; merkin "Tulivuori" saatuaan torjuttava päivittäiset miinaesteiden rakentamiset Tallinnan alueilla; tuhota kaikki vihollisen Suomenlahdelle saapuvat alukset.
11. Sukellusveneiden 1. prikaatin on 1939. a. 29. aamusta lähien ottettava käyttöön asemat Itämeren suunnalta Suomenlahteen kulkeviin merireittien saapumiskohdalla; merkin "Tulivuori" saatuaan tuhottava kaikki vihollisen alukset, jotka tulevat meritse Suomenlahdelle ja Riianlahdelle.
12. PBL laivastolla on saatettava risteilyalukset ja risteilijä yhden tunnin hälytystilaan ehtiäkseen Päätukikohtaan;

13. Laivaston Komentopiste - Kronstadt; siellä sijaitsee myös Laivaston Päämaja.

PBL puhemies, 2. asteen admiraali PBL Sotaneuvoston jäsen, diviisikomissari

Tributs Morozov

Lähde: Erich Kaup. Punaisen Lipun Kunniamerkillä palkitun armaadan sotaretket Viroa vastaan. Syyskuu 1939 - kesäkuu 1940. Tuna, 1999; nr.4, lk.24-26.

Tämän määräyksen pitäisi antaa ajattelemisen aihetta kaikille niille, jotka kannattivat aseellista vastarintaa. Sellaista sotilaallista ylivoimaa vastaan Viron olisi pitänyt taistella kahdella sukellusvenellä, 100 tykillä, 22 kevyeellä panssarivaunulla, 42 lentokoneella ja noin 16 000 miehen vahvuisella armeijalla, kun heitä vastassa seisoi 136 000 miestä, 1318 panssarivaunua, 1535 tykkiä ja 600 lentokonetta. Valmiina hyökkäämään oli myös Suomen lahdella sijainnut PLB-n laivasto.

Maailman silloisista kannanotoista ei tullut Viroon varsin ymmärrettävästi syistä mitään tietoa. Epävirallisissa, ns. kabinettikeskusteluissa tapahtumaa pidettiin tietysti lainvastaisena. Mutta samassa oltiin naiivin yllättyneitä siitä, että Viron johtajat valitsivat nöyrän alistumisen vastarinnan sijasta, pettäen näin omaa kansaansa. On kuitenkin todettava, että he eivät olleet pettureita, marttyyrejä eivätkä edes sankareita, vaan N. Liiton järjestämän ihmisoikeuksien vastaisen rikoksen uhreja.

Baltian valtioiden tilanteen ymmärtämiseksi katsomme, minkälainen oli tilanne Euroopassa 1939. syyskuun jälkipuoliskolla. Itävalta ja Tshekoslovakia olivat antautuneet Saksalle, Puola oli jaettu Neuvostoliiton ja Saksan kesken. Neuvostoliiton ja Saksan yhteistyö, niin uskomattomalta se kuulostikin, oli ilmiselvä. Kysymys kuului, mihin tämä sopimus ulottuu? Koskeeko se myös Viroa ja muita Baltian maita? Kannataisiko ryhtyä aseellisen vastarintaan? Viron hallitus osoitti tervettä järkeä ja luopui kansan säilymisen puolesta sotilaallisesta vastarinnasta, valiten näin kahdesta pahasta vaihtoehdosta parempi. Mutta tämäkin vaihtoehto osoittautui todelliseksi helvetiksi monien virolaisten kohdalta.

Suurvaltojen asennetta tapahtuvaan osoittaa hyvin se, että Englannin pääministeri Churchill ja Yhdysvaltain presidentti Roosevelt allekirjoittivat 14. elokuuta 1941 Newfoundlandin lähellä sijainnut sotalaivan USS Augusta kannella Atlantin julistuksen [Atlantic Charter] nimellä tunnetun asiakirjaan, jossa he asettivat väkivaltaisesti itsenäisyyden menettänyt maiden vapauttamisen yhdeksi tärkeimmäksi sodanjälkeiseksi tavoitteeksi.

Atlannin sopimus

Yhdysvaltain presidentti F. D. Roosevelt ja Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri W. Churchill, Hänen Majesteettinsa hallituksen edustajana, näkevät yhteisellä tapamisellaan tarpeelliseksi tuoda ilmi näiden maiden poliittiset periaatteet, joihin he perustavat toiveensa maailman paremmasta tulevaisuudesta.

1. Niiden edustamat valtiot eivät pyri alueidensa ja vaikutusvaltansa

laajentamiseen.

2. Heidän toiveenaan on ettei tapahtuisi alueellisia muutoksia, jotka eivät ole sopusoinnussa kyseisillä alueilla asuvien kansojen vapaan tahdon kanssa.

3. He kunnioittavat kaikkien kansojen oikeutta valita itselleen valtiomuoto, jonka alaisina he haluavat elää, he haluavat että kaikille kansoille palautetaan niiden itsemääräämisoikeus ja heidän valitsemansa valtiomuoto, jolta ne on otettu pois väkisin.

4. He yrittävät, niille asetettujen velvoitteiden rajoissa, edistää kaikkien maiden, sekä suurten että pienten, voittajien että häviäjien, tasavertaista pääsyä niiden maiden taloudelliselle kehitykselle välttämättömiin raaka-aineisiin ja kaupankäyntiin.

5. Heidän toiveensa on talouden alalla onnistuneen yhteistyön kehittäminen kaikkien kansojen välillä, päämääränä luoda parannettujen työolojen standardit ja uudistusmielinen sosiaaliturva kaikille.

6. Kansallissosialistisen tyrannian hävittämisen jälkeen he toivovat rauhan palauttamista, joka loisi kaikille kansoille mahdollisuuden elää rauhassa rajojensa sisällä ja varmistaa, että kaikki ihmiset kaikissa maissa ovat vapaat pelosta ja ahdistuksesta.

7. Samanlaisen rauhan täytyy mahdollistaa pääsyn kaikille merille ja valtamerille ilman esteitä.

8. He toivovat, että kaikki kansat luopuvat niin käytännöllisistä kuin eettisistä syistä voiman käytöstä. Tulevaisuuden rauhaa ei voida ylläpitää, jos kansojen maa-, meri- tai ilmavoimia käytetään joko uhkaukseen tai hyökkäykseen valtion rajojen ulkopuolelle. He uskovat, että riippuen laajan ja pysyvän turvajärjestelmän perustamisesta, samankaltaisten kansojen aseistariisunta on tärkeää. Lisäksi he haluavat edistää kaikkia mahdollisia menettelyjä, jotka voisivat vähentää rauhaa rakastavien kansojen aseistamisen taakkaa.

Franklin D. Roosevelt
Winston S. Churchill

Myöhemmin vakuutti Yhdysvaltain hallitus toistuvasti, että Atlantin sopimusta laatiessa Yhdysvallat ottivat huomioon myös Viron tilanteen. Tämä ei kuitenkaan estänyt molempien suurvaltioden päämiestä myöhemmin Teheranissa vuoden 1943 marras-joulukuussa pidetyssä konferenssissa allekirjoittamasta sopimusta Josif Stalinin kanssa. Sopimusta, joka luovutti Baltian valtiot N. Liiton armoille. Konferenssin viimeisenä päivänä Roosevelt sanoi keskustellessa Stalinin kanssa: "Kun Neuvostoliiton joukot miehittävät Baltian valtiot, Yhdysvallat, eikä Britannia eivät käännä Neuvostoliitolle selkää." (Henry Kissinger, "Diplomatia ", s. 501). Baltian valtiot muutettiin näin Rooseveltin ja Stalinin poliittisen liiketoimen vaihtorahaksi.

24. syyskuuta 1941 allekirjoitti myös N. Liitto Atlannin sopimuksen. Julkilausumassaan Neuvostoliitto sanoi muun muassa seuraavaa: "Ulkopoliitikassaan Neuvostoliitto / ... / noudattaa kansallisen itsemääräämisoikeuden periaatetta / ... /. Neuvostoliitto puolustaa jokaisen kansan oikeutta itsenäisyyteen ja alueelliseen koskemattomuuteen, oikeuden perustaa tällainen valtiomuoto ja ohjausjärjestelmien, jota se pitää tarkoituksenmukaisena ja tarpeellisena koko maan taloudellisen ja kulttuurisen hyvinvoinnnin varmistamiseks "

Jos maailma tarvitsisi oppituntia, miten todelliset aikomukset peitetään kauniiden sanojen taakse, niin edellä mainittu Atlannin sopimus olisi hyvin sopiva opetusmateriaali. Yksikään näistä allekirjoittajista ei nähnyt hetkeksikään vaivaa, pannakseen paperilla olevat sanat todellisuudessa täytäntöön. Kuten sanottu, koko tämä ilmoitus ei ole edes tämän paperin hinnan arvoinen, jolle se kirjoitettiin. Mitä varten tällainen näytelmä sitten järjestettiin? Itse asiassa mainittu asiakirja oli tarkoitettu enemmän maailman yleisön rauhoittamiseksi, kuin täytäntöönpanemiseksi. Totta, jotkut lähteet väittävät, että todellisuudessa sitä sopimusta ei allekirjoitettu lainkaan kenenkään puolesta. Mutta tämä ei muuta asian olemusta.

Jaltan konferenssissa Roosevelt esitti kuitenkin koalitiotoverilleen, Josif Stalinille hieman epämukavan kysymyksen Baltian valtioiden tulevasta asemasta.
Roosevelt: Yhdysvalloissa saattaa nousta esille kysymys Baltian tasavaltojen liittämisestä Neuvostoliittoon. Oletan, että maailman yhteiskunnallinen mielipide pitää välttämättömänä, että joskus tulevaisuudessa julkaistaan jossain muodossa näiden tasavaltojen kansojen kanta tässä asiassa. /---/ Minulla henkilökohtaisesti ei ole epäilystäkään siitä, että niiden maiden kansalaiset äänestävät Neuvostoliittoon liittymisen puolesta yhtä yksimielisesti kuin vuonna 1940.(!)
Stalin: Liettualla, Virolla ja Latvialla ei ollut ennen vallankumousta Venäjän kokoonpanossa autonomiaa. Tsaari oli tuolloin Yhdysvaltain ja Englannin liittolainen ja kukaan ei asettanut tuolloin kysymystä näiden maiden itsenäistymisestä. Miksi tämä kysymys esitetään nyt?
Roosevelt: /---/ Tiedän, että Liettua, Viro ja Latvia olivat niin menneisyydessä kuin myös äskettäin Neuvostoliiton osia ja jos Neuvostoliiton armeija miehittää taas nämä tasavallat, en ryhdy tämän takia Neuvostoliiton kanssa sotimaan. Mutta yleinen mielipide voi vaatia kansanäänestyksen tapahtumista näissä valtioissa.

(Jaltan konferenssin protokollasta)

Jos herkkäuskoisen Rooseveltin sijasta Ronald Reaganin kaltainen kommunismin vastainen Yhdysvaltain valtionpäämies olisi istunut neuvottelupöydän takana, sopimukset olisivat epäilemättä saaneet toisenlaisen luonteen.

Presidentti Roosevelt ja muut länsimaailman viisaat kertoivat kansoille hyvästä "setä Joesta", kuten Roosevelt Stalinia nimitti, ja hänen sankarillisesti taistelusta vapauden ja demokratian puolesta, kunnes he alkoivat lopulta itsekin uskoa satujaan ja veivät maailman sinne, missä se oli: kuilun reunalle.

Reagan tiesi, ettei venäläisiin voi eikä saa luottaa. Valitettavasti politiikassa eikä arkielämässä ei maksa "olisi" yhtään mitään. Churchill vaati aseiden kääntämistä Neuvostoliittoa vastaan, mutta Roosevelt uskoi venäläisiä niin paljon, että luovutti Baltian valtiot tämän barbaarisen valtion vallan alaisiksi. Siitä huolimatta USA ei ole koskaan tunnustanut Baltian valtioiden itsenäisyyden menettämistä! Mikä ristiriita sanoissa ja teoissa. Myöhemmin, vuonna 1983 8. maaliskuuta Ronald Reagan sanoi mainiten Neuvostoliittoa pahuuden imperiumina: "Minä uskon, että kommunismi - se on ihmiskunnan historian seuraava masentunut ja järjetön luku, jonka viime sivujen kirjoittamista lopetetaan jo nyt". Profeetallinen ennustus, mutta tuolloin, Jaltan konferenssissa oli näennäisesti tekemistä liittolaisten kanssa yhteisen vihollisen torjumiseksi, mikä kuitenkaan ei estänyt Neuvostoliittoa jatkuvasti esittämästä sen liittolaisia herjaavia lausuntoja. Virolainen sanoo siihen osuvasti: "Syö ja salkaa!"

Puna-armeija marssii Tallinnassa vuonna 1940, mukanaan välttämättömät iskulauseet. Paikallisille asukkaille, jotka olivat tottuneet Viron Tasavallan armeijan univormuihin ja ulkonäköön, miehittäjät tuntuivat eläinlaumalta.

Tragedia

Viron tasavalta oli tuhottava kansan muistista ja sydämestä. Tunnetuimmat valtion virkamiehet pidätettiin heti miehityksen jälkeen ja teloitettiin joko paikan päällä tai lähetettiin perheineen Venäjälle, jonne he kärsimysten jälkeen jättivät henkensä. Näiden joukossa oli luonnollisesti ensisijaisesti presidentti Konstantin Päts, entinen valtionhoitaja Jaan Tõnisson sekä armeijan ylipäällikkö Johan Laidoner, vain muutamia merkkihenkilöitä mainitakseen. Viron kansalliset varat ja yritykset kansallistettiin, kansallinen valuutta vaihto venäläisiin rupliin, Viron Tiedeakatemia ja kustantamot suljettiin. Jopa kellonaikakin muutettiin Moskovassa voimassa olevaksi, koska neuvostovalta oli päättänyt, että Neuvostoliitossa luonnonlait eivät päde.

Ehkä hieman lohduttaa tieto, että juuri sama kohtalo odotti Viron aktiivisia kommunisteja, jotka olivat muuttuneet tarpeettomiksi Josif Stalinille. Totta, niitä ei lähetetty Siperiaan, vaan teloitettiin lyhyen oikeudellisen farssin jälkeen. Näin he saivat itsekin olla osallisia siinä murhenäytelmässä, jota he Viron valtiota varten aktiivisesti auttoivat valmistella.

Juna matkalla kohti Siperiaa

Neuvostoliiton miehityksestä puheen ollen ei voi jättää mainitsematta hyvin traagisia tapahtumia Viron kansan historiassa. Kaksi pahaenteistä päivämäärää - 14. kesäkuuta 1941 ja 25. maaliskuuta 1949 määräsivät kymmenien tuhansien virolaisten tulevan elämän. Jollekulle niistä lopullisesti, jollekulle pitkäaikaisilla seurauksilla. Sadat härkävaunut kuljettivat kuuliaisesti viattomia ihmisiä kauas kotimaasta. Monille niistä määränpää löytyi Kirovin alueelta, mutta monet jatkoivat matkansa eteenpäin Siperian syvyyksiin. Vain vähän oli niitä, joilla oli onni päästä takaisin. Ja vaikka he palasivatkin, heidän elämänsä ei ollut normaalia jatkuvan paineen olosuhteissa. Punaiset pyövelit, sekä venäläiset että paikalliset venäläisten kengännuolijat tunsivat hyvin työnsä.

Vankeus, pakkotyöleirit ja karkotus eivät olleet ainoita sorron muotoja. Vuoteen 1989. toukokuuhun oli voimassa N. Liiton Korkeimman Neuvoston puhemiehistön määräys 12. lokakuuta 1957., jossa karkotettujen kiellettiin palata Viroon tai valita elinpaikaksi suuremmat kaupungit Virossa. Entisen omaisuudensa he olivat menettäneet heti karkotuksen yhteydessä. Heidän ei sallittu opiskella korkeammissa oppilaitoksissa, heitä ei otettu töihin vastuullisiin tehtäviin. Hyvä, jos edes hengittäminen oli sallittu.

Vankijono menossa töihin Norilskin pakkotyöleirillä

14. kesäkuuta merkitsi erästä synkeintä tapahtumaa Virossa. Moskovan salaisen suunnitelman mukaisesti suuri osa viron älymystöä kuului fyysisesti tuhottavien joukkoon. Kuten Lenin julman valtakautensa alussa alkoi ensisijaisesti tuhota Venäjän sivistyneistöä, jatkoi Stalin samaa politiikkaa väkivaltaisesti anastetuissa valtioissa, unohtamatta samassa myös Venäjän kansaan kuuluvia. Kaikki vähänkin merkkihenkilöihin kuuluvat karkotettiin Venäjälle. Mahdollisuutta paluuseen heillä enää ei ollut. Vain Natsi-Saksan armeijan nopea eteneminen esti tämän suunnitelman toteuttamisen, jossa koko Viron väestö määrättiin karkotettavaksi. Eli kuten kommunistisen puolueen äänitorvi "Pravda" kirjoitti 1941. keväällä: "Pietari I teki suuren virheen jättäessään Baltian asukkaat häätämättä." Kyynisempää lausumaa on vaikea keksiä. Stalin ryhtyi oitis korjaamaan Pietari I "virhettä".

2 3 4 5 seuraava sivu

PUNATÄHDEN VARJOSSA